Pitkäperjantai: ristin hirvittävyydestä
Jokaisella sukupolvella on vaikeuksia ymmärtää, että vastaus elämän vaikeimpiin ja kipeimpiin sisäisen sidonnaisuuden ongelmiin löytyy hautausmaan reunalta. Jerusalemista. Ja vaikeuden ymmärtää, monestakin syystä. Kun turisti kulkee tämän päivän Jerusalemin vanhassa kaupungissa Pyhän haudan kirkolle, hän ei tiedä olevansa kaupungin ulkopuolella. Siis Jeesuksen ajan kaupunginmuurien ulkopuolella. Hengelliset aarteet ovat monessa mielessä jääneet ihmisten subjektiivisten rakennelmien alle.
Matkaa temppelin alueelta tuolle kirkolle on aika paljon. Matkan varrella sijainneet roomalaisten hallitsijoiden linnakkeet olivat yleensä kaupungin ulkomuurissa kiinni. Tätä turisti ei huomaa, vaikka seuraisi häntä varten katujen varsille merkittyjä Via Dolorosan pysähdyspaikkoja, Jeesuksen kärsimystien avainkohtia. Avuksi täytyy ottaa antiikin ajan kartta ja kuunnella opetukset siitä, miten roomalaisajan kadut kulkivat noin kuusi metriä nykyisiä kujia alempana. Näin kaupunkien profiilit Välimeren alueella nousevat parissa vuosituhannessa, Roomaa itseään myöten.
Mutta hautausmaan reunalle lopulta päädytään. Pyhän haudan kirkon sisällä on vieläkin – oletetun Jeesuksen hautapaikan kullattujen marmorilevyjen tuolla puolen – aitoja Raamatun ajan hautoja. Todellisia sormihautoja, joiden kammiossa on kivilaveri liinoihin käärittyä ruumista varten ja sormina levittäytyvät kiveen kaiverretut onkalot luuarkkuja varten. Ja ovena aukko, jonka eteen oli mahdollista vierittää pyöreä kivipaasi pitämään eläimet poissa haudasta. Kristityt uskovat perinteensä vakuuttamina, että tämän hautausmaan laidalle, kaupungista ulos lähteneen tien varrelle Herramme ristiinnaulittiin.
“Ristiinnaulitse”
Kuvaukset Jeesuksen kuolemasta ovat suorastaan vastenmielisiä. Antiikin aikakaudelle tyypilliseen tapaan Jeesus naulattiin ristinpuuhun. Tuo hirttämiselle vaihtoehtoinen teloitustapa oli niin roomalaisten kuin juutalaistenkin tavallinen käytäntö. Rikolliset yleensä ruoskittiin ja sen jälkeen ristin poikkipuu sidottiin tai naulattiin heidän käsiinsä. Puuta kantaen rangaistut kulkivat teloituspaikalle, jotta kansa näkisi rikollisen toiminnan seuraukset. Viimeistään Mel Gibsonin kärsimyselokuva “The Passion of the Christ” on palauttanut omalle ajallemme inhorealistisen käsityksen siitä, miten raa’at sotilaat repivät kuvittelemansa kapinallisen valeprofeetan aluksi kuoleman rajalle rautapiikein varustetuilla ruoskillaan.
Rangaistuksen tarkoituksena oli herättää niin kauhua kuin kunnioitustakin valtiaita kohtaan. Näin pyrittiin saamaan kansa kuuliaiseksi keisarille. Ei ihme, että roomalainen kirjailija Plautus kirjoitti näytelmissään usein “hirvittävästä” rististä, jolla rankaistiin erityisesti orjia. Pelotteeksi tarkoitetun rangaistuksen periaate oli vallalla Roomassa pitkään. Quintilianus kertoo meille sen peittelemättä: “Kun naulitsemme ristille rikollisia, valitsemme kaikkein vilkkaimmat tiet, missä mahdollisimman monet voivat katsella ja missä mahdollisimman monia voi ravistella pelko. Eihän mikään rangaistus tähtää niinkään kostoon kuin varoittavaan esimerkkiin.”
Tämä kauhistuttava rangaistusmuoto oli antiikissa yleinen. Historiankirjoissa kerrotaan, että Roomassa olleen orjakapinan jälkeen preetori Licinius Crassus (115-53 eKr.) antoi naulata kaupungista kaakkoon kulkevan Via Appian varrelle tuhansia orjia. Palestiinassa puolestaan jokin aika ennen Jeesuksen syntymää Jerusalemin juutalainen hallitsija Aleksander Jannaios naulitutti 800 fariseusta ristille poliittisten erimielisyyksien tähden. Jerusalemissa ei siten asunut montaa perhettä, jonka suvusta ei olisi tunnettu ristille naulittua marttyyriä.
Ruumiin nostaminen ristille saattoi tapahtua joko ennen kuolemaa tai surmaamisen jälkeen. Jeesuksen tapauksessa kidutus jatkui siten, että niin hänet kuin kaksi rikollista naulattiin puuhun elävinä. Teloitetun riippuminen ristillä oli suurin häväistys mitä tälle saatettiin tehdä. Häpäisemistä jatkoivat lisäksi ohikulkijat. Ristit eivät olleet missään majesteettisissa korkeuksissa, vaikka yleensä taiteessa ja elokuvissa näin virheellisesti oletetaan. Ne olivat tien vieressä tuskin parin metrin korkuisina. Ihmiset kykenivät helposti pilkkaamaan tuomittuja ja sylkemään heidän päälleen.
INRI
Ristin päälle kirjoitettiin tuomion syy. Jeesuksen kohdalla ristissä luki: Juutalaisten kuningas. Johannes kertoo, että se oli kirjoitettu maan kolmella kielellä, hepreaksi, latinaksi ja kreikaksi. Taiteessa usein esiintyvä lyhennys INRI tulee latinankielen sanoista Iesus Nazarenus Rex Iudaeorum. Syytös kuninkuudesta (Rex) varmistettiin siten teloitettaessa. Messias surmattiin kapinakuninkaana. Samalla tästä syytöksestä tuli ohikulkijoille pilkan aihe.
Häpäisemisen lisäksi elävältä ristiinnaulitseminen oli tietysti ankarin surmaamistapa, mitä saatettiin toteuttaa. Teloitettava kiinnitettiin ristiin joko köysien avulla tai naulaamalla, tai käyttämällä molempia keinoja yhdessä. Vanhat lähteet mainitsevat naulaamisen useasti. Arkeologisissa kaivauksissa on puolestaan löytynyt yksi ristiinnaulitun miehen luuranko. Teloitettaessa oli yli 11 cm pitkä rautanaula lyöty uhrin oikean kantapään läpi ristiin. Museossa sijaitsevasta löydöstä voi yhä todeta, että pitkä naula on vieläkin vielä kiinni sekä luussa että jalan irtoamista estäneen puutallan jäänteissä. Miehen molemmat jalat oli naulattu erikseen ristin kahdelle sivulle. Hänen kätensä oli ilmeisesti sidottu narulla, sillä käden luista ei löytynyt merkkejä naulaamisesta.
Mikäli ristiinnaulitseminen tapahtui elävältä – kuten Jeesuksen tapauksessa – seurauksena oli usein hidas ja kiduttava kuolema verenhukkaan tai tukehtumiseen. Tosin kuolema seurasi hyvin eri tavoin. Kipu ja tuska ovat saattaneet surmata monet tuomitut jo ristille naulittaessa. Tapahtuman nopeuttamiseksi voitiin moukarilla armollisesti murskata rangaistujen sääriluut, kuten evankeliumien ryöväreille tapahtui. Silloin tukehtuminen seurasi nopeasi jalkojen kannattavan voiman kadottua.
Jeesus eli ristillä joidenkin tuntien ajan. Hän kykeni vielä lausumaan muutamia lyhyitä lauseita sekä ilmeisesti rukoilemaan Psalmin 22 sanoin. Yhdeksännellä tunnilla – siis iltapäivällä noin kello 15:n aikaan – Jeesus huusi ja antoi henkensä. Luukkaan mukaan hänen sanansa olivat: “Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni” (Luuk. 23:46). Hautapaikka löytyi samalta hautausmaalta. Merkkihenkilön sanotaan luovuttaneen sukuhautansa vuodeksi Jeesuksen omaisten käyttöön. Jeesus Nasaretilaisen runneltu ruumis siirrettiin eliittisuvun luuarkkujen vierelle.
Pääsiäisen tapahtumat ovat synkeätä historiaa, mutta itse tapahtumat eivät Uuden testamentin mukaan ole asiassa olennaisinta. Tärkeintä on asioiden saama merkitys. Pitkäperjantaina Ihmisen Poika annettiin ihmisten käsiin. Kärsivä Herran palvelija antoi henkensä lunnaiksi kaikkien edestä. Tämä hetki oli Jeesuksen karun kutsumuksen päätepiste. Se oli hetki, jonka hän oli tiennyt olevan edessä. Vastakkainasettelu oli ollut liian voimakas. Syntinen maailma ei edes valitun kansan osalta voinut kestää hänen esiintymistään. Risti merkitsi viimeistä vastakkainasettelua.
Kuka palvoo rikollista Jumalana?
Jeesuksen rajun ripustamisella toteutetun hirttämisen sanoma on jollain perimmäisellä tavalla järjelle käsittämätön. Miten on mahdollista, että tästä Jeesuksen elämänkaaren häpeällisesta romahduksesta toi tulla pelastuksen sanoman ydin? Sanoma Jumalan Pojan ruoskimisesta ja teloittamisesta on niin outo, että sitä on vaikea sovittaa ihmisen luonnolliseen uskontokäsitykseen. Antiikin tutkijat kertovat, että kristinuskoa pidettiin Rooman valtakunnassa pitkään halveksuttavana, koska “siinä palvottiin teloitettua rikollista jumalana” (Ari Saastamoinen). Alusta lähtien hermeneuttiset ongelmat ovat siten kietouneet ihmisten luontaisiin ajauksiin jumaluudesta.
Raamattua lukiessa käy kyllä selväksi, että sanoma ristiinnaulitusta Kristuksesta ei saa helposti suosiota. Siitä puuttuu kaikki filosofinen hienous ja uskontotieteellinen älykkyys, joiden avulla käydään keskustelua Jumala-kuvista. Ihmisten omat pohdinnat Jumalasta ovatkin usein esimerkiksi Paavalin sanoman vastakohtia. Jumalaa pohtiessamme meidän mieleemme nousevat ensimmäiseksi hienot ja suuret asiat. Ajattelemme Jumalaa luonnon kauneuden kautta tai viisauden ja oikeudenmukaisuuden kautta. Jo keskiajan munkit päätyivät pohdinnoissaan tuollaisiin käsityksiin. Jumalan täytyy olla mahtavin kuviteltavissa oleva olento. Hänen täytyy olla suuri ”ensimmäinen liikuttaja”, jonka tahdosta kaikki on lähtenyt liikkeelle. Hänessä täytyy olla täydellisinä kaikki ne hyvät ominaisuudet, joita ihminen täällä maan päällä arvostaa, kuten hyvyys, jalous, totuudellisuus ja uskollisuus.
Tällaisilla pohdinnoilla on eurooppalaisessa historissa pitkät perinteet. Ne juontuvat itse asiassa kreikkalaisesta filosofiasta. Silmätkäämme Ateenaa. Länsimainen Jumala-kuvan pohdinta on tuhansia vuosia vanha. Sen keskeisiä väittämiä löytyy kuuluisilta menneen ajan filosofeilta, kuten Aristoteleelta. Yhtäkkiä olemme kysymyksinemme Paavalin kanssa Kreikan pääkaupungin Areiopagilla, korkealla kukkullalla, jonka pylvässaleissa käytiin loputtomasti keskusteluja filosofiasta ja uskonnosta. ”Ateenalaiset samoin kuin kaupungissa asuvat muukalaisetkin olivat näet tavattoman kiinnostuneita kaikista uusista asioista ja puheenaiheista.” (Ap.t. 17:21).
Löytyisikö todellinen Jumala suuruudesta ja kauneudesta? Paavalin mielestä Jumalan ominaisuuksia ei voi mitata. Paavali Korintissa:
”Juutalaiset vaativat ihmetekoja ja kreikkalaiset etsivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus.” (1. Kor. 1:22-24).
Jo koululaiset tietävät, että kreikkalaiset etsivät viisautta. Se on tullut meille renessanssin jälkeen itsestäänselvyydeksi. Kreikkalaiset kuvittelivat löytävänsä Jumalan filosofisen pohdiskelun avulla. Heille Jumala oli aate tai opinkappale. Kreikkalaiset saattoivat hyväksyä vain sellaisen Jumalan, joka sopii heidän toiveisiinsa, heidän käsityksiinsä hyveistä ja elämän päämääristä. Vaikka kreikkalainen jumalten joukko, jumalpanteon, sulki piiriinsä myös hyvin ihmisenkaltaisia ja heikkouksiin lankeavia jumaluuksia, pitivät jumalat kuitenkin kansan mielestä kaikkea elämää yllä. Jumalia piti lepyttää, jotta arki sujuisi moitteettomasti. Sanoma ristinpuuhun ripustetusta Jumalan Pojasta oli tällaisen kulttuurin ja uskonnon keskellä aivan järjetön.
Ristin sanoma oli tosin hylätty myös toisin perustein. Juutalaiset vaativat ihmetekoja. Se oli heidän uskonnolliselle kulttuurilleen tyypillistä. Jo Jeesukselta kysyttiin: minkä merkin näytät meille? Arkipäivän juutalaisuuteen kuului tuohon aikaan läheisesti ajatus siitä, että jumalallinen tai profeetallinen sanoma tuli varmistaa ihmeteoilla. Siksi myös evankeliumin voimaa arvioitiin sen mukaan, millaisissa kehyksissä se tarjoiltiin. Ihmeiden ja merkkien piti näkyä. Varsin ajattoman tuntuinen vaatimus, kun ajattelee eräitä meidän aikamme uskonnollisia suuntauksia. Siksi ei ole ihme, että sanoma rististä oli monille juutalaisille todellinen herjaus, osoitus jumalanpilkasta. Kreikan sana skandalon, jota Paavali käyttää, tarkoittaa uskonnollista harhaa, joka viettelee ihmisen pois aidosta uskosta. Risti oli pahennus, joka ei mahtunut juutalaisen uskonnon piiriin.
Inhimillisten mittapuiden mukainen johtopäätös evankeliumin luonteesta oli siten selvä. Paavalin julistama sanoma on täyttä hulluutta. ”Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.” (1. Kor. 1:18). Väitteet Messiaan kiinni ottamisesta ja puuhun ripustamisesta olivat niin mielettömiä, että vain Jumala itse on voinut keksiä ne. Hullulla sanomallaan Jumala on tehnyt tämän maailman viisaiden älykkyyden turhaksi ja saattanut heidät häpeään.
Jumalan voima ei löydy Paavalin mukaan niistä hyvistä ominaisuuksista, jotka kertovat hänen äärimmäisestä jaloudestaan tai oikeudenmukaisuudestaan. Jumalan todellinen voima löytyy siitä, että Kristus alistuu kaikkia muita heikommaksi. Hän alistuu kiinniotettavaksi ja teloitettavaksi. ”Jumalan heikkous on ihmisiä voimakkaampi.” (1:25). Inhimillisesti katsoen kreikkalaisten ja juutalaisten reaktio on tietysti ymmärrettävä. Risti on teloituspuu, kuten hirsipuukin. Saattaisi olla sävähdyttävämpää, jos jokaisen kirkon kuorissa Jeesus riippuisi hirsipuussa.
Esimerkit osoittavat, miten mahdotonta on inhimillisen päättelyn tai uskonnollisen pohdinnan avulla hyväksyä kristittyjen julistamaa ristin sanomaa. Ajatus Messiaan kuolemisesta rikollisuudesta syytettynä ja uskonnollisesti häväistynä teloituspuussa ei kuulosta johdonmukaiselta. Siitä puuttuu kaikki se uskonnollisuuden loisto, jonka mukaan ihmiset ovat tottuneet pohtimaan Jumalaa. Paavali tiesi sanomansa mahdottomuuden. Hän tiesi julistavansa evankeliumia, joka on viisaiden ihmisten mielestä täyttä hulluutta. Kuitenkin hän oli varma, että Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi. Sanomaan Kristuksen heikkoudesta piiloutui Jumalan voima. Tämä sanoma on syntiselle ihmiskunnalle ainoa mahdollinen pelastuksen sanoma. Siksi Paavali julistaa rististä rohkeasti: ”meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima”.
Jumalan kiroamana
Jeesuksen kiduttamisesta ja surmaamisesta tuli nopeasti seurakunnan teologian avainkohta, joka pohjusti apostolien opetusta ylösnousemuksesta. Esimerkiksi Paavali selittää monissa kirjeissään yksityiskohtaisesti, millä perusteella Messiaan kuolemasta voi tulla elämän lähde ja pelastuksen antaja. Perusteluja etsiessään hänen ei tarvinnut kaunistella Kristuksen kuolemaa eikä etsiä sille joitain yleviä merkityksiä. Päinvastoin hän syventyi nimenomaan ristin tapahtuman karkeaan ja häpeälliseen luonteeseen ja löysi sen kautta evankeliumin todellisen syvyyden.
Galatalaiskirjeen kolmannessa luvussa ristille naulitsemisen häpeällinen luonne tulee karulla tavalla esille. Puhuessaan Jeesuksen kuolemasta Paavali viittaa Vanhaan testamenttiin. Ristillä teloitettu on Jumalan kiroama: ”Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun.” (Gal. 3:13). Paavalin lainaama kohta löytyy Mooseksen kirjoista (5. Moos. 21:23). Siinä puhutaan edellä mainitusta ruumiin häpäisemisestä. ”Jos joku rikoksesta kuolemaan tuomittu surmataan ja hänen ruumiinsa ripustetaan paaluun, ruumista ei saa jättää siihen yöksi, vaan se on haudattava vielä samana päivänä, sillä puuhun ripustettu on Jumalan kiroama.”
Kohta selittää tarkasti, miten juutalaiset suhtautuivat Jeesuksen kuolemaan. Häntä pidettiin vääränä Messias-kandidaattina ja kansan pettäjänä. Hänen teloittamisensa ristillä oli Jumalan rangaistus harhaoppista ja kansalle vihamielistä valehtelijaa kohtaan. Siksi ristillä kuollut Jeesus oli ”Jumalan ja ihmisten kiroama”. Juuri tähän näkemykseen myös Paavali viittaa. Hän toteaa, että Kristus on ristinpuussa tullut todellisesti Jumalan kiroamaksi. Hän on Jumalan hylkäämä ja Jumalan rangaistus on hänen päällään. Mitään ei kaunistella. Risti on juuri niin järkyttävä paikka kuin Vanha testamentti ja juutalainen perinne sen kuvaavat. Nimenomaan tähän ajatukseen perustuu ristin voima.
Keskeiseksi aiheeksi nousi sijaisuus. Kristuksen kuolema ei tapahtunut hänen omien syntiensä tai hänen oman pahuutensa ja rikollisuutensa tähden. Paavali julistaa, että Kristus tuli kirotuksi ”meidän sijastamme”. Kyseessä on todellinen rangaistus ja se koskee todellisia syntejä. Nuo synnit eivät kuitenkaan ole Kristuksen omia syntejä, vaan meidän ihmisten, kaikkien Aadamin jälkeläisten syntejä. Näiden syntien kirouksen Kristus kantoi.
Toisessa Korinttilaiskirjeessä Paavali täsmentää samaa ajatusta. ”Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.” (2. Kor. 5:21). Tässä kohdassa hän korostaa eroa Kristuksen ja muun ihmiskunnan välillä. Kristus itse oli puhdas synnistä, mutta hänen päälleen laskettiin muiden synnit. Siksi ristillä tapahtunut rangaistus ja Jumalan kirous koskivat todellisia syntejä.
Kristuksen kiroaminen liittyy siten syntien kiroamiseen. Sen Paavali oli maininnut Galatalaiskirjeessä juuri ennen yllä käsiteltyä kohtaa. Toinen Vanhan testamentin lainaus selittää sitä, miksi juuri kirous on avainsana pelastuksen tuottamisessa. Vanhan testamentin mukaan Jumala ei hyväksy vääryyttä. ”Kirottu on jokainen, joka ei tee kaikkea, mitä lain kirja käskee.” (Gal. 3:10). Laki paljastaa ihmisten vääryyden. Siksi lain rikkojat ovat Jumalan kirouksen ja tuomion alaisia. Juuri tuo ”lain kirous” on Paavalin mielestä ihmiskunnan ratkaiseva ongelma. Se erottaa Jumalan ja ihmiset täydellisesti toisistaan. Kukaan ei voi lähestyä Jumalaa oman tahtonsa ja omien kykyjensä avulla. Se johtuu siitä, että jokainen Aadamin jälkeläinen on jo kirouksen alla. Jumalaa lähestyvä ihminen kohtaa ainoastaan hänen vihansa. Siksi Vapahtajan täytyy ostaa ihmiset vapaiksi synnin vallasta.
”Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme,” kirjottaa Paavali lopuksi (Gal. 3:13). Ristin tapahtumalle on olemassa selvä ja yksinkertainen selitys. Teloitukseen kuuluva häpeä ja ristin hulluus kuuluvat Jumalan rangaistukseen. Syntiä kohtaa rangaistus, ja yksin Kristus on ottanut kantaakseen tuon rangaistuksen. Siksi Jumalan hulluus, joka näkyy ristin tapahtumassa, on ihmisiä viisaampi.
Usko avautuu Kristuksen ristintapahtumaa katsellessa. Kirkkoisä Bernhard totesi: “Minä luulin olevani turvassa, tietämättä mitään siitä iankaikkisesta tuomiosta, joka minusta oli langetettu taivaassa, kunnes näin Jumalan ainoan Pojan minua armahtavan, astuvan esiin ja minun puolestani antautuvan tuomioon.” Ristinkuolema paljastaa meille yhtäältä Jumalan pyhyyden ja kaikkivaltiuden. Aadamin jälkeläisistä on langetettu tuomio taivaassa. Sitä ei voi kiertää. Se määrittää perisynnissä elävän luonnollisen ihmisen suhteen Jumalaan. Me luulemme olevamme turvassa. Eikö tämä lause puhukin sydämellemme? Jumalan tuomio ei tule meille todelliseksi ennen kuin ymmärrämme Jumalan Pojan joutumaan kohtaamaan hirvittävän kuoleman.
Toisaalta Kristuksen antautuminen tälle tielle kertoo meille hänen uhrautuvasta rakkaudestaan. Hänen täytyy olla raadeltavana jonkun muun ihmisen pahojen tekojen tähden. Siksi rististä tulee hengellisen viisauden lähde. Juuri näin Kristus rakastaa minua. Hän asettuu Jumalan tuomion kohteeksi. Herran omille ei enää ole mitään kadotustuomiota. Kaikki muuttuu. Kuoleman tilalle tulee elämä. Synnin tilalle tulevat puhtaus ja armo. Jumalattoman vanhurskauttaminen ja meille lahjoitettu vieras vanhurskaus.
Ristin teologia: todellisen Jumalan rakkaus kohdistuu langenneisiin
Puhe sovituksesta johtaa lopulta ristin teologian ytimeen. Paavalin mukaan risti tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että Jumala itse ottaa kantaakseen synnistä tulevan rangaistuksen. Kun Jeesus kuolee ristillä, Jumala kuolee. Jumalan Poika tuomitaan kadotukseen ja eroon Isästä. Näin Poika hankkii sovituksen ja uuden lapseuden jokaiselle, joka tämän sanoman kautta tulee sovitetuksi Jumalan kanssa.
Ristin edessä käsitys Jumalan osoittamasta rakkaudesta muuttuu. Jumalan rakkaus kohdistuu ihmisiin tavalla, jota meidän on vaikea hyväksyä. Jumalan rakkaus kohdistuu syntisiin. Se kohdistuu ihmisiin, joilla ei ole mitään kehuttavaa itsessään. Juutalaisille tällainen asenne oli perinteisesti mahdoton. Fariseukset olivat tarkkoja siitä, ettei kukaan elänut Tooran vastaisesti arjen keskellä. Qumranissa puolestaan tuon eskatologisen ryhmän “hurskaat” ajoivat yhteydestään jokaisen, joka turmeli synnillä oman pyhityksensä. Ennen kääntymystään myös Saulus-Paavali oli ajatellut, että syntiset eivät missään nimessä voisi olla Jumalan rakkauden kohteita. Jumalattomat ihmiset ovat yksiselitteisesti vain Jumalan tuomion alla. Heidän elämänsä oli Jumalan tahdon vastainen, ja siksi heitä tuli hyljeksiä myös juutalaisessa yhteisössä.
Sekä jumalakäsitystä että Kristuksen työtä koskevan tulkinnan kannalta on hyödyllistä muistaa Lutherin tekemä jako ristin teologian ja kunnian teologian välillä. Kunnian teologialla Luther tarkoittaa sitä, että ihmisillä on taipumus määritellä suhde Jumalaan ihmisen oman rakkauden ja rakastamisen kyvyn avulla. Tämän käsityksen hän oli tunnistanut aikansa katolisesta teologiasta. Siinä pelastuminen määriteltiin ihmisen rakkautena. Jumalan väitettiin herättävän tuon rakkauden syntisessä. Lutherin mukaan ihmisen rakkaus kohdistuu kuitenkin yleensä vain Jumalan oletettuihin mahtaviin ominaisuuksiin. Vielä ongelmallisempaa on, jos käsitys Jumalasta pyritään muotoilemaan näkyvän maailman perusteella. Silloin ei tunnisteta sitä Jumalaa, joka lahjoittaa itsensä syntiselle maailmalle. Ristin teologian mukaan Jumala tunnistetaan oikein vain silloin, kun ymmärretään hänen osoittavan rakkautensa syntiselle alennuksen, ristin ja kuoleman kautta. Silloin osoittautuu, että Jumala rakastaa pahaa ja epäluotettavaa ihmistä.
“Kunnian teologi sanoo pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi, ristin teologi sanoo, miten asia on. Tämä käy ilmi siitä, että kun kunnian teologi ei tunne Kristusta, hän ei tunne kärsimyksiin kätkettyä Jumalaa. Siksi hän pitää toimintaa ja tekoja parempina kuin kärsimystä ja vaikuttamisen kohteena olemista (passio); kunniaa parempana kuin ristiä; voimaa parempana kuin heikkoutta; viisautta parempana kuin tyhmyyttä ja yleisesti hyvää parempana kuin pahaa.” (Luther, Heidelbergin teesit)
Jumalan todellinen rakkaus paljastuu luontaisen ajattelun vastakohdassa. “Syntiset ovat kauniita, koska heitä rakastetaan; heitä ei rakasteta sen tähden, että he ovat kauniita.” Lutherin mukaan Jumala suorastaan kätkeytyy vastakohtiinsa. Heidelbergin teeseissä Luther kirjoittaa, että todelliseksi teologiksi “kutsutaan ansaitusti sitä, joka ymmärtää Jumalan näkyvät, selkäpuolen ominaisuudet kärsimysten ja ristin kautta nähtyinä”. Tämä ristin teologian näköala muutti Lutherin käsityksen siitä, miten Jumala kohdataan. Kun Jumala kohdataan vastakohdassaan, elämän vastoinkäymiset muuttuvat rajapinnoiksi, joissa Jumala koskettaa meitä. Ajatusta kuvaa erinomaisesti hänen teksteissään säilynyt rukous:
”Sinä olet ihmeellinen, rakastava Jumala. Sinä hallitset meitä ihmeellisesti, täynnä ystävyyttä. Sinä korotat meidät silloin, kun alennat meidät. Sinä teet vanhurskaiksi, kun teet meistä syntisiä. Sinä kuljetat meitä kohti taivasta, kun syökset meidät helvettiin. Sinä annat meille voiton, kun sallit meidän joutua tappiolle. Sinä lohdutat meitä, kun sallit meille murhetta. Sinä teet meistä iloisia, kun annat meidän parkua surusta. Sinä saatat meidät laulamaan, kun panet meidät itkemään. Sinä teet meistä voimakkaita, kun kärsimme.” (Luther, Rukouksia, 21)
Ristin teologian perusajatus on lopulta yksinkertainen. Jumala kohdataan tässä maailmassa synnin ja armon leikkauspisteessä. Kohdatessamme Jumalan meidän syntimme paljastuu. Ihmisen uskottomuus on tosiasia, mutta se ei estä ketään tulemasta kääntymykseen ja saamasta anteeksiantamusta. Jumalan kohtaamisesta alkaa prosessi, jossa uskonvanhurskauden hedelmänä on Jumalan pyhittävä työ. Tuo työ on, etenkin Lutherin mielestä, täysin ristin muotoista. Näin hän selittää Isä meidän -rukouksen pyyntöjä.
“Kuullessaan kolme ensimmäistä pyyntöämme Jumala pyhittää meissä nimensä, johdattaa meidät valtakuntaansa ja vuodattaa meihin armonsa, joka aloittaa meissä pyhittävän työnsä. Sama armo alkaa pian toteuttaa Jumalan tahtoa meissä [...] Kuullessaan huudon Jumala tahtoo tulla rakkaan armonsa avuksi ja avartaa meissä alkamaansa valtakuntaa. Hän nousee vakaasti ja tarmolla vanhaa Aatamia vastustamaan: hän murskaa tämän suunnitelmat, häikäisee ja tuhoaa tämän. Hän tekee sen lähettämällä meille kärsimystä ja vastoinkäymisiä: pahoja puheita, uskottomia ihmisiä, ja jos ihmisissä ei ole kyllin, hän voi lähettää myös itsensä Paholaisen! Tämä kaikki siksi, että oma tahtomme pahoine taipumuksineen nujertuisi ja Jumalan tahto toteutuisi. Armon tulee omistaa Jumalan valtakunta ja Jumalan ylistyksen ja kunnian pitää saada sijansa.” (Luther, Yksin armosta)
Ristin sanoma opettaa, että Jumala kaiken järjen ja odotusten vastaisesti rakastaa epäluotettavia ja toisia ihmisiä hyväksi käyttäviä syntisiä ja Jumalan pilkkaajia. Jumala rakastaa niitä, jotka vihaavat häntä. Jumala tietää, että Aadamin jälkeläisten ongelmana on synti. Siksi hän haluaa ratkaista juuri tuon ongelman. Hän antaa pyhyyden ja puhtauden lahjaksi. Hän antaa vääryydet anteeksi ja armahtaa niitä, jotka ovat rikkoneet itse elämää vastaan.
Hautausmaan reunalle
Elämämme syövereissä katselemme kuolemaa vanhan Jerusalemin hautausmaan reunalla. Siellä asuvat totuus ja rakkaus, jumalakäsityksen varsinaiset rakennusaineet. Matka sinne on kuitenkin pitkä. Narsistinen kulttuurimme vieroittaa ihmiset todellisen armon ääreltä. Monille “uskonnon” sisällöksi tulee sisäisen kasvun tai elämän tasapainon löytäminen. Samastamme jumaluuden kovin helposti maallisen hyvän lähteeksi ja kauneuden esikuvaksi. Silloin olemme vanhan kreikkalaisen pakanauskonnollisuuden vankeja. Jumalan todellisuus paljastuu kuitenkin vasta selkäpuolelta.
Pitkäperjantai on meille kuva Jumalasta. Se on kuva heikkoudesta, joka on voimakkaampi kuin tämän maailman väkivalta Se on kuva hulluudesta, joka on viisaampi kuin tämän maailman oppineiden päätelmät. Omana aikanamme ei ole liioiteltua sanoa, että kristillisen uskon perusteet alkavat kadota niin yhteiskunnasta kuin kirkosta. Pinnallistuvan maailman keskellä Pitkäperjantai palauttaa meidät kuitenkin ristin sanoman äärelle. “Sinä saatat meidät laulamaan, kun panet meidät itkemään.”