Tilannekatsaus luterilaisten kirkkojen nopeasta rappeutumisesta

Syksyn saavuttua on hyödyllistä jälleen tänäkin vuonna arvioida luterilaisten kirkkojen jäsenmäärän eli koon muutoksia globaalissa mittakaavassa. Kansainvälisiä tilastoja seuraavat seurakuntalaiset ja miksei teologitkin ovat panneet jo merkille, että niin Indonesiassa kuin Madagaskarissa on Suomen kirkkoa suurempi luterilainen kirkko. Mitä? Aivan niin. Sitä tarkoittaa, että kirkkomme elää auringonlaskun aikaa – kuten kaikki muutkin läntiset luterilaiset kirkot. 

Tilanteen hahmottamiseksi laitan alle listan tärkemmistä luterilaisista kirkoista 2024.

– Saksa, Saksan yhdistynyt evankelisluterilainen kirkko (koostuu maakirkoista, kuten Baijeri, Braunschweig, Hampuri, Hannover, Lyypekki, Mecklenburg, Saksi).

Jäseniä n. 7,5 miljoonaa. Yhdessä reformoitujen kanssa EKD, 19,7 miljoonaa (historiassa tehdyn pakkoliitoksen takia Evankelisessa kirkossa ovat kalvinistiset seurakunnat mukana).

– Etiopia, Mekane Yesus

Noin 10 miljoonaa jäsentä.

– Tansania, Tansanian luterilainen kirkko

7,9 miljoonaa jäsentä.

– Malagassin luterilainen kirkko (Malagasy Lutheran Church) Madagaskarissa

4 miljoonaa jäsentä.

– Indonensian Batakin protestanttinen kirkko (Luterilaisen maailmanliiton jäsen)

4 miljoonaa jäsentä.

– Ruotsi

5,6 miljoonaa jäsentä.

– Norja

3,7 miljoonaa jäsentä.

– Tanska

4,2 miljoonaa jäsentä.

– Suomi

3,5 miljoonaa jäsentä.

***

Toisin sanoen pitkään uumoiltu painopisteen siirtymä Afrikkaan ja kolmanteen maailmaan on konkreettisesti totta. Kyse ei ole vain siitä, että kristinuskon painopiste kaikkineen, reformoidut kirkot, katoliset ja helluntaikirkot mukaan lukien, on siirtymässä globaaliin etelään (tai itään). Luterilaisuudessa tämä muutos on yhtä voimakas.

Pelkästään kahden Afrikan maan, Etiopian ja Tansanian kirkkoihin (yhdessä) kuuluu enemmän jäseniä kuin Pohjoismaiden perinteisiin luterilaisiin kirkkohin yhteensä. Saksa on täydellisesti romahtanut. Lutherin kotimaassa on varsinaisia (nimellisiä) luterilaisten kirkkojen jäseniä vähemmän kuin Tansaniassa. Itä-Saksan kausi teki tietenkin tuhonsa, mutta se ei selitä kaikkea. Nykyisessä Saksassa on miltei 84 miljoonaa asukasta. Lähes 80 miljoonaa heistä ei kuulu luterilaiseen kirkkoon. Vertailun vuoksi todettakoon, että Saksassa asuu noin 6 miljoonaa muslimia. 

Jopa Andhran evankelisluterilainen kirkko Intiassa on kolmella miljoonalla jäsenellään jo lähes Suomen kirkon kokoinen. Se ei ole ihme, sillä Pohjolassa pussin pohja vuotaa. Vuonna 2022 omasta luterilaisesta kirkostamme erosi 63.700 ihmistä ja vuonna 2023 puolestaan 55. 000 jäsentä samalla, kun runsaan 20.000:n kastetun määrä ei korvaa vuosittain vajaan 50.000 ihmisen ikäluokan poistumista kirkkomaalle.

Tällaisen surkastumisen näkökulmasta on vaikea ymmärtää, miten kovilla äänenpainoilla ja ylimielisesti lännen liberalisoituneet luterilaiset kirkot ja omakin ev.lut. kirkkomme vaativat vuodesta toiseen perinteisen luterilaisen teologian alas ajoa ja Raamatun vastaisen postmodernin moralismin hyväksymistä luterilaisuudessa. Todellakin, ei ainoastaan Suomessa, vaan myös – kuten luterilaisten omat lähetysasiakirjat osoittavat, myös kolmannen maailman lähetyskentillä ja nuorissa kirkoissa. Vastakkainasettelu on aivan sama kuin Anglikaanikirkossa, jossa monet etelän nuoret kirkot ovat jo katkaisseet yhteytensä lännen liberalisoituneihin kirkkohin.

Lyhyesti sanoen: lähetystyön synnyttämät kirkot ovat yleensä raamatullisia ja teologialtaan konservatiivisia tai paremminkin sanoen aidosti tunnustuksellisia, Lutherin teologiasta iloitsevia kirkkoja. Pohjoisen kirkot ovat liberalisoituneita uusprotestanttisia kirkkoja, joista monille yksikään opinkohta ei ole enää täysin pyhä. Tässä asetelmassa pohjoinen painostaa etelän sisarkirkkoja esimerkiksi liberaalin raamattunäkemyksen, oppeja suhteellistavan opetuksen ja postmodernin moralismin omaksumiseen. Esimerkit tästä ovat vastaansanomattomia.

***

Globaalisti tilannetta lukien on ilmeistä, että teologisesti langenneet uusprotestanttiset kirkot käpertyvät itseensä. Niistä tulee kuusikymmenluvun risupartojen kaltaisia maailmanparantajia, jotka kuvittelevat kuplansa sisällä edustavansa ihmiskunnan loisteliaan tulevaisuuden ideologiaa. Eikä rinnastus taida sisällöllisesti olla kovin kaukaa haettu. Moni Suomen kirkon valtaeliittiin kuuluva teologi on kuin täällä taannoin vieraillut “Jumalan kuoleman teologiaa” edustanut anglikaanipiispa John Spong (1931-2021). Protestanttisen teologian historiasta tai Raamatusta välittämättä hän kiersi maailmaa julistamassa naturalistisen “progressiivisen” ideologian ilosanomaa. Siinä synti, sovitus ja armo katosivat ja ehtoollisesta tuli pelkkä illallinen. Kolminaisuuden kadottaneena tuo teologia hylkäsi Kristuksen ja julisti ihmisyyden nousemista, ei enää ylösnousemista.

Olen usein verrannut kirkkomme tilannetta Spongin Episkopaaliseen kirkkoon Yhdysvalloissa. Tuon äärimmäisen liberalismin omaksuneen kirkon jäsenmäärä oli Spongin työkauden alussa nelisen miljoonaa, vähän Suomen kirkon kokoluokkaa pienempi. Tänä vuonna kirkossa on jäseniä noin 1,4 miljoonaa. Yhdessä sukupolvessa siitä on eronnut ja kadonnut kaksi kolmasosaa jäsenistä. Siitä huolimatta kirkko ei ole muuttanut teologiaansa tai opetuksen linjaa.

Terveellä järjellä ajatellen voisi olla kohtuullista, että pieni nöyryys kolmannen maailman ja etenkin Afrikan kirkkojen rinnalla olisi paikallaan. Todellisuus on toisenlaista. Perin monet esimerkit Yhdysvaltojen luterilaisesta ELCA:sta Britannian anglikaanisiin ja presbyteerisiin kirkkoihin osoittavat, että kutistuvat kirkot eivät luovu liberalismistaan edes sen vertaa, että jättäisivät tilaa Raamatun ja tunnustuksen mukaan ajatteleville. Sen sijaan kirkkoja hallitsee valtataistelu, jossa tila suljetaan perinteiseltä teologialta niin tarkkaan kuin mahdollista – sama taistelu, jota käydään Suomessa joka päivä. Vallan huumassa eliittiä ei häiritse se, että oma piiri kutistuu. 

Aikanaan tarkastelemani Skotlannin presbyteerinen Church of Scotland, maan takavuosien valtakirkko, on sekin romahtanut kooltaan. Kun kirkkoon 1960-luvulla kuului vielä 1,3 miljoonaa jäsentä, viime vuonna siihen kuului 259.200 jäsentä. Nämä luvut kertovat korutonta sanomaa. Kuten tutkijat tuosta kirkosta ovat julkisesti todenneet, muutoksen suunta ei muutu, vaikka kaikki feministiset ja sateenkaariliikkeen vaatimat tasa-arvo -ohjelmat on niissä toteutettu. Uudistajille riittää, että he itse kokevat olevansa historian oikealla puolella. Sama on edessä meilläkin.

***

Myös lähialueillamme on vastikään nähty erikoinen ulkopuolista vaikuttamista osoittava Suomen ev.lut. kirkon toimenpide. Kyse on Inkerin kirkosta, joka on Venäjän Inkerinmaan vanha 1600-luvulla perustettu luterilainen kirkko. Suomen ev.lut. kirkolla on vuosikymmenien ajan ollut Inkerin kirkon kanssa yhteistyösopimus. Kymmenet ja jopa sadat työntekijät ovat Suomesta vierailleet Inkerissä apua antamassa vaikeissa oloissa – myös Neuvostoliiton aikaan. 

Nyt Kirkkohallituksen asiantuntija Ari Ojell, piispa Mari Parkkisen johtamaman Keski- ja Itä-Euroopan työryhmän sihteeri, on astunut esiin ja syyttää Suomen luterilaista evankeliumiyhdistystä siitä, että se yhä jatkaa toimintaansa Inkerissä ja tukee rahallisesti Inkerin kirkkoa. Se on vastoin seurakunnille annettua ohjeistusta, koskapa piispat ja Kirkkohallitus ovat ohjeistaneet seurakuntia lopettamaan täysin taloudellisen tuen Inkerin kirkolle toistaiseksi. 

Asetelma on hyvin ristiriitainen. Kuten aluekoordinaattori Pekka Jauhiainen SLEY:stä toteaa Yleisradiolle, toiminta on täysin laillista. Lisäksi Inkerin kirkko elää hyvin suurissa vaikeuksissa, eikä vähiten sodan ansiosta. Vähäisillä rahoilla tuetaan lähinnä äärimmäisen köyhien kylien jumalanpalvelustoimintaa. Inkerin kirkko rukoilee rauhaa, kuten Jauhiainen toteaa, ja on siksi monien hampaissa. Sitä ei tule missään nimessä rinnastaa Venäjän ortodoksikirkkoon, josta on nopeasti tullut Venäjän johdon panslavistisen hyökkäyssodan uskonnollinen oikeuttaja. 

Vaikuttaakin siltä, että Inkerin kirkko ja sitä tukevat suomalaistahot ovat joutuneet suomalaisen kirkkopolitiikan hampaisiin. Juuri muutama kuukausi sitten on kirkon korkeimmalla tasolla kiistelty Inkerin kirkossa (Inkerin kirkon tarpeisiin) suoritetuista pappisvihkimyksistä ja pelätty niiden johtavan konservatiivipappien kiertotiehen pappisviran hankkimisessa (siitä huolimatta, että kenenkään mukaan oikeuksia pappeuteen Suomessa ei ole haettu eikä haeta). Meidän ev.lut. kirkkomme ilmeisenä ongelmana on se, että Inkerin kirkko ei hyväksy naisten pappeutta. Siksi naisistuva kirkkomme haluaisi katkaista kaikki välit tuohon perinteiseen kumppanuuskirkkoon.

Suomen ev.lut. kirkko tekee nyt Inkerin suhteen virheitä, joita saattaa olla mahdoton myöhemmin korjata. Hylätessään naapurin luterilaisen yhteistyökirkon hädän hetkellä oma kirkkomme pelaa lähinnä vain Venäjän sotaa käyvän hallinnon pussiin. Ajatelkaapa mikä olisi tilanne, jos suomalaiset journalistit lakkaisivat tukemasta Venäjän oppositiota kannattavia toimittajia vain siksi, että maan valtaeliitti käy hyökkäyssotaa. Kumppanuutta voi olla vaikea uudistaa sen jälkeen, kun Suomen kirkon johtajat ovat osoittautuneet kriisin kohdalle osuessa vanhojen lupausten pettäjiksi. Saattaa tietenkin olla, että Suomessa kriisiä käytetään välineenä kaikkien yhteyksien katkaisemiseksi lopullisesti.

Kaksinaismoralismi on näissä hankalissa suhteissa kovin räikeätä. Suomi tekee sotaa käyvän Venäjän kanssa yhä vain raaka-ainekauppaa miljarditasolla, pakotteista huolimatta. Lisäksi jotkut näyttävät unohtavan, että EU-maat ovat maksaneet Venäjälle sodan aikana energiasta vähintäänkin 200-300 miljardia (!) euroa. Kun Venäjän sotilasmenot ovat Bloombergin mukaan runsaat 100 miljardia vuodessa, länsi on teoreettisesti maksanut sodan kaikki kulut. Näiden rinnalla vetoaminen talouteen Inkerin kirkon yhteistyön kohdalla ei ole ainoastaan surkuhupaisaa. Se on demagogiaa.

Inkerin tapaus on malliesimerkki vanhan lännen ylimielisestä suhtautumisesta, vaikka tuo kirkko ei olekaan varsinaisesti kolmannen maailman nuori kirkko. Länsi haluaa tehdä yhteistyötä ja availla rahahanoja vain niin kauan, kun kohdekirkko alistuu sen liberalisoituneen teologian määräysvaltaan. Suurta sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa hakeavasta uusprotestanttisesta Suomen luterilaisesta kirkosta on tulossa koulukiusaaja, joka kiristää seurakuntanuorilta niin tupakkarahat kuin eväätkin. Toimivatko tilastot Jumalan vasemman käden työnä näissä jännitteissä? Työntääkö Jumala “lampunjalan pois paikaltaan” ja edessä on hengellinen kaamos?