MITÄ LIBERALISOITUNUT TEOLOGIA HYLKÄÄ RAAMATUSTA?

Viime aikojen suomalaisessa kirkollisessa keskustelussa on pohdittu runsaasti täkäläisen teologian liberalisoitumisen ongelmaa. Usein vaikuttaa siltä, että monet nimekkäätkin ja kirkossa edenneet teologit, papit ja piispat ovat valmiita hylkäämään mitä keskeisempiä opinkohtia. Taustalla on suuri tekijä: raamatuntutkijoiden teesit ovat vuosikymmenien varrella romahduttaneet monien teologien luottamuksen Raamattuun. Keskeisimpiin henkilöihin on aina kuulunut edesmennyt profesori Heikki Räisänen, joka on vaikuttanut teologien näkemyksiin puolen vuosisataa. Julkaisen nykyisen keskustelun avuksi taannoisen Perusta-lehden artikkelini eksegetiikan vaikutuksesta oppiin ja uskoon. Tekstin lähtökohtana on Räisäsen pääteos, joka julkaistiin laajana kirjana englanniksi ja lyhyempänä versiona suomeksi. Ne ovat pitkään olleet Helsingissä tenttikirjoina.

“Kriisin sukupolven teologia eksyksissä – aatehistoriallisia pohdintoja Räisäsen näkemyksistä”

Timo Eskola / Perusta-lehti

Keskustelua emeritusprofessori Heikki Räisäsen uudesta kirjasta Mitä varhaiset kristityt uskoivat (2011) on käyty tähän mennessä jonkin verran, mutta se on jäänyt kovin pinnalliseksi. Olennaista kirjassa ja sen takana olevassa teologiassa on se pitkä linjaus, jota Räisänen on pitkän ajan ja määrätietoisesti rakentanut. Räisänen on raamatuntulkinnassaan luonut vuosien varrella voimakasta uskonnon uudelleentulkintaa. Hän ei ole tyytynyt arvioimaan Raamatun historiallista syntyprosessia tai selittämään yksittäisiä Uuden testamentin kirjoja. Sen sijaan hän on ollut aina kiinnostunut uskonnon perimmäisestä luonteesta. Tästä hän on tarjonnut kirjoissaan sosiologisen tulkinnan. Seuraavassa valotetaan kirjan ajattelua taustottamalla sitä Räisäsen aikaisemman tuotannon avulla.

Jo lähtökohdat erottavat Räisäsen monista muista teologeista. Hänen mukaansa Raamattu ei ole inspiroitu eikä se sisällä edes tradition muovaamaa Jumalan ilmoitusta. Räisäsen Raamattu on yksinkertaisesti ihmisten uskontulkinnan kooste. Se on, kuten hän sanoo, laaja ”luonnollisen uskonnon panoraama”. Kyse on vain ihmisten henkilökohtaisista kokemuksista. Siksi yksi raamatunkohta sanoo hänen mielestään muuta kuin toinen. Raamatussa ei ole mitään, mikä yhdistäisi eri osia sisällöllisesti. Samasta syystä kenenkään ei pitäisi nykyään sitoutua mihinkään antiikkiseen käsitykseen ihmisestä ja todellisuudesta.

Humanismin toiveikkuuden romahduksesta

Räisänen on vuosien varrella luopunut kristillisistä opeista, ja tästä löytyy monia selviä esimerkkejä. Aivan erityisen sijan saa hänen käsityksensä ihmisyyden luonteesta. Darwiniin vedoten Räisänen toteaa, että ajatus syntiinlankeemuksesta on mahdoton. Synti ei hänen mielestään ole hyödyllinen tapa kuvata ihmisen elämistä ja toimintatapoja. Vaikka Räisänen tarjoaa melko vähän vastineita hylkäämilleen näkemyksille, kysymyksessä ihmisyydestä hän palaa yleensä 1900-luvun alun humanismiin. Räisäsen mukaan tiedostavien ihmisten tulee pyrkiä elämään vastuullisesti, vaikka he eivät tietäisikään, mikä on tällaisen käyttäytymisen varsinainen peruste.

Näkemyksellään Räisänen peilaa melko tarkasti menneen vuosisadan rationalistista ihmiskäsitystä. Valistus, johon Räisänenkin mielellään vetoaa, luopui synnin käsitteestä ja halusi selittää ihmisen elämän myönteisemmillä tekijöillä. Yleensä neuvoksi annetaan pyrkimys totuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Raamatusta saatetaan yhä lainata lähimmäisenrakkauden ja ihmisystävällisyyden ajatukset. Perusnäkemys todellisuudesta on kuitenkin muuttunut. Ihminen ei ole vastuussa Jumalalle, eikä Jumala myöskään voi vaatia ihmistä tilille synneistä.

Laimean humanismin tarjoama vastine on kuitenkin joutunut juuri 1900-luvulla suurimpaan kriisiinsä. Kristillisestä perinteestä ja arvoista luopunut kulttuuri nostatti Euroopassa sellaisen maailmanpalon, että sen synnyttämiä ahdistuksia selvitellään vielä 2000-luvulla. Ihmisen raakuus ja silmitön pahuus ovat ilmiselviä. Naturalistinen ihmiskuva ei pelasta ketään tästä todellisuudesta, eikä edes siirtyminen sosiaalidarvinismiin auta ajattelevia ihmisiä. Pahuus on manifestoitunut meidän keskellämme ja se on dokumentoitu yksityiskohtaisen realistisesti.

Tästä näkökulmasta katsoen on erikoista, että Raamatun näkemyksistä irtautuva Räisänen sulkee silmänsä oman aikansa historialta. Ilmeisesti teologinen paine kristillisen näkemyksen hylkämiseen on suurempi kuin intellektuaalinen tarve selittää oman aikakauden kriisejä. Tämä ei tietenkään kuulosta kovin johdonmukaiselta, vaikka samalla onkin todettava, että pääosa nykyisistä humanistien puheenvuoroista päätyy samaan. Varsinainen kysymys ihmiskuvasta jää Räisäseltä kuitenkin vastaamatta: miten hyvänä ihmistä voi tällaisen tilannearvion jälkeen enää pitää?

Kriisin vuosisata ja ahdistuksen filosofiat

Aatehistoriallisesti Räisänen näyttää jääneen itse asiassa 1800-luvun lopulle. Hän on hyvin uskontokriittinen ja kehittelee sosiologista selitystä uskonnolle ilmiönä. Häneltä puuttuu kuitenkin kaikki se pohdinta, johon keskustelu kehittyi 1900-luvulla, nimittäin ahdistuksen filosofian näköala. Räisänen ei osallistu toimikautensa vakavimpaan eurooppalaiseen keskusteluun ihmisyydestä. Menneen vuosisadan suuret nimet, kuten Heidegger, Derrida ja Foucault, ovat kaikki kriisin tulkkeja. Samaa julistavat kirjallisuuden puolella esimerkiksi Camus, Sartre, Mauriac ja Böll. Räisäsen käsittelemien suurten kysymysten keskellä olisi odottanut kommenttia tuskan tulkkien näkemyksiin.

Eurooppalainen älymystö ajautui maailmansotien ansiosta sellaiseen kriisiin, että merkitys katosi kulttuurista. Suuret kertomukset kuolivat. Heideggerin mukaan mikään empiirinen kuvaus maailmasta ei ole tosi. Valtaosa kielestä on ”turhaa puhetta”. Derridan mukaan kieli ei edes ulotu itsensä ulkopuolelle. Foucault täydensi kuvaa selittämällä, että ihmisryhmillä on vain puhetapoja, diskursseja, joiden avulla yhteisöissä käydään valtapelejä. Merkitys on kadonnut. Ero Räisäseen on siinä, että hänen mukaansa vain uskonnollisesta kielestä on hävinnyt merkitys.

Kun merkitys oli ensin kadonnut kielestä, se katosi seuraavaksi myös ihmisyydestä. Länsimainen ihminen ei näiden ajattelijoiden mukaan enää elä Jumalan luomassa maailmassa. Perustetta lopulliselle totuudelle tai edes pysyvälle persoonallisuudelle ei ole. Siksi filosofia jäsentyi postmodernismiksi: arvojen ja aatteiden tilalle tulivat kokemus ja ruumiillisuus. Nämä olivat viimeiset tekijät, joilla oli yksilölle edes jotain pysyvyyttä. Varsinaista pysyvää merkitystä niilläkään ei tosin enää ole. Sukupuolta pidetään rakennelmana ja perhettä väkivaltaisena instituutiona. Kaiken voi muuttaa muuttamalla diskurssia.

Räisänen ei näiden arvioiden valossa ole kovinkaan ajankohtainen teologi. Luopuessaan teologina ja pappina synnin käsitteestä hän jättää selittämättä pahuuden. Sen todellisuuden hän kyllä kirjoissaan tunnustaa ja kirjoittaa ahdistuneesti Auschwitzista ja Hiroshimasta. Räisäsen pahuudella ei kuitenkaan ole tekijää – ellei tekijäksi sitten nimetä oletettua Jumalaa (jota tosin ei persoonana ja historiassa toimivana olentona ole olemassa). Näiltä osin Räisänen itse asiassa sortuu samaan virheeseen kuin eräät aikamme uusateistit: hän vetoaa pahaan vain voidakseen hylätä perinteisen teologian. Itse pahuuden ongelman hän jättää käsittelemättä ja siirtyy ongelmattomasti kuvitelmaan lähimmäisenrakkauden tarpeesta. Tuota tarvetta ei kukaan kiistä, mutta toive siitä ei ole ratkaisu.

Olisi siis ollut johdonmukaista, jos Räisänen olisi itsekin kulkenut kohti käsitystä kaiken merkityksen katoamisesta. Näin hän sijoittuisi selkeämmin 1900-luvun aatemaailmaan. Sitä hän ei kuitenkaan tee. Sen sijaan Räisänen palaa ”suureen totuuteen”. Hän yrittää tarjota täydellisen sosiologisen selityksen uskonnosta ja sen perimmäisestä luonteesta. Näillä näkemyksillään Räisänen voitaneen luokitella lähinnä eräänlaiseksi vanhan polven rationalistiksi.

Opit uskonnollisena väkivaltana

Ihmiskäsityksen lisäksi Räisänen tarttuu moniin muihinkin opillisiin kysymyksiin. Jossain mielessä ne linkittyvät hänen näkemykseensä ihmisyydestä ja maailmasta. Räisäsen kritiikin tärkeimpänä kohteena on jo neljänkymmenen vuoden ajan ollut kysymys Jeesuksen paluusta, ”toisesta tulemisesta”. Teologisissa artikkeleissaan ja kirjoissaan Räisänen on tavan takaa esittänyt, että Jeesuksen paluun viivästyminen on kirkon suurin kriisi. Siirtyminen moderniin maailmankuvaan on viimein osoittanut lopullisesti, että Kristus ei koskaan palaa. Tuomion päivää ei tule. Ei ole taivasta eikä helvettiä. On vain tämä ”luonnollinen” maailmamme.

Onkin hyvin odotettua, että Räisäsen uudistettu ”teologia”, jolle hän tuskin enää itse antaisi tätä nimeä, jäsentää perinteiset opinkohdat uudella tavalla. Jeesus ei Räisäsen mukaan tule takaisin eikä ota ketään tuomiolle. Ihmisessä ei tosin ole mitään tuomittavaakaan, koska syntiä perinteisessä mielessä ei ole olemassa. Ja koska ei ole syntiä, on luontevaa ajatella, että Jeesus ei ole Jumalan Poika, joka kuolisi uhrina koko maailman syntien tähden. Räisänen kirjoittaa kuin piispa Spong vuosikymmen sitten. Nykyihmistä ei saa sitoa mihinkään menneeseen kuvitelmaan uskonopeista. Ajatuksen täytyy olla yhtä vapaa kuin ihmisen itsensä.

Ei liene yllätys kenellekään, että kaiken tämän jälkeen opillisuus on Räisäselle kielteinen asia. Viimeisessä suuressa teoksessa tätä aihetta käsittelee kokonainen luku. Hän pitää oppeja lähinnä lyömäaseina, joilla kristityt ovat vuosisadasta toiseen turmelleet toisiaan. Oikeaoppisuus on Räisäsen mukaan ahdasmielisyyttä. Hän pitää sitä väkivallan merkkinä ja hengellisenä alistamisena. Koska Räisäsen sosiologinen uskonnon tulkinta johtaa hänet pitämään kunkin sukupolven uskonnollisia käsityksiä vain vaihtuvina mielipiteinä, mitään pysyvää oppia ei voi olla olemassa. Siksi luovan uskonnollisuuden olisi hänen mukaansa taisteltava jopa oman perinteensä oppeja vastaan.

Kirjassaan Mitä varhaiset kristityt uskoivat ja sen englanninkielisessä versiossa Räisänen tarjoaa värikkäitä esimerkkejä siitä, miten fundamentalistinen mieli on hänen mukaansa myrkyttänyt lähes koko kristillisen historian. Kirkon oppihistoria on hänelle lankeemuksen historia. Sen tilalle Räisänen ehdottaa vapaamielistä uudelleentulkintaa, joka on valmis purkamaan kaikki perinteiset uskonkäsitykset ihmiskäsityksestä alkaen. Hänellä on suorastaan romanttinen kuvitelma siitä, että vain yhteiskunnan välienselvittely ihmisyyttä turmelevan uskonnollisuuden kanssa voi auttaa ihmiskuntaa kehittymään oikeudenmukaiseksi ja tasa-arvoiseksi.

Tosin ei ole aivan selvää, miksi jäljelle jäävää yhteiskuntaoppia pitäisi enää nimittää uskonnoksi. Muut tämän suunnan ajattelijat eivät nimittäin tehneet niin. Esimerkiksi Kant odotti uskontojen muuttuvan kulttuuriksi ja myöhemmin kulttuuriprotestantit puhuivat myönteisestä maallistumisesta. On selvää, että Räisäsen mallissa ei ole jäljellä oikeastaan mitään uskonnollisia elementtejä, ei sakramentteja, ei pelastusoppia, ei Jumalaa eikä Vapahtajaa. Ehkä hänenkin olisi johdonmukaisempaa alkaa puhua eettisestä yhteiskunnasta, joka korvaa uskonnon. Ongelmana voi olla se, että humanismi ei ole kyennyt luomaan tällaista yhteiskuntaa, vaan pikemminkin sen irvikuvan. Uusi projekti ei ole meidän maailmassamme uskottava.

Kirkkomuseon porstuassa

Oman mielenkiintoisen pohdintansa aiheuttaa Räisäsen käsitys siitä, että historian kulussa uskonnon uudet tulkinnat ovat aina väistämättä jännitteessä aikaisempien uskomusten kansssa. Hän katsoo, että kunkin aikakauden varsinainen uskonto on se, jonka yhteiskunta tuottaa ulkoistaessaan itselleen symbolimaailman uskonnollisina pidetyille käsitteille. Sosiologisessa tulkinnassaan Räisänen seuraa Peter Bergeriä ja tämän ajatusta kehittyvän uskonnon ”harhaoppisesta luonteesta” (nk. hereettinen imperatiivi). Kriisien kautta uusissa kulttuuritilanteissa syntyneet käsitykset ovat väistämättä ristiriidassa aikaisempien tulkintojen kanssa, ja niiden tuleekin olla. Weberiläisittäin on nimittäin niin, että kunkin ajan kulttuuri tuottaa aina sille ajalle sopivan uskonnon. Mikä silloin on tradition ja uudelleentulkinnan välinen suhde? 

Räisänen ajattelee, että traditio joutuu väistymään. Nykyisissä yhteiskunnissa on tosin vielä paljon kirkkoja, jotka pitäytyvät vanhoihin tunnustuksiinsa. Niillä ei Räisäsen mielestä ole kuitenkaan enää mitään arvoa, koska ne eivät ole avoimia uudelleentulkinnalle. Siksi vanhat kirkot ovat hänen mukaansa eräänlaisia museoita, jotka säilyttävät menneiden vuosisatojen muistoja. Niissä voi käydä nostalgisista syistä, mutta mitään uskonnollista arvoa niiden esillä pitämillä asioilla ei ole. Räisänen jopa väittää, että perinteen kahleissa uskonnosta voi tulla vaarallista. Kirkosta voi tulla henkisen väkivallan keskus, mitä ei missään nimessä pidä enää hyväksyä.

Näistä syistä on edelleen selvää, että Räisänen ei itse samastu minkään kirkkokunnan uskonkäsitykseen. Hän pysyy kyllä luterilaisen kirkon pappina, mutta tekee senkin lähinnä tunnesyistä ja tavan vuoksi. Räisänen on julkisuudessa kutsunut itseään kulttuurikristityksi. Se on johdonmukainen nimitys tilanteessa, jossa kristinuskon uskotaan olevan sisäisesti kuollut. Samanlaiseksi kulttuurikristityksi on ilmoittautunut moni muukin kirkkomme pappi.

Näkemyksillään Räisänen samalla symboloi jälkikristillisen Suomen kansalaista, jonka käsi on jo kirkosta eroamisen napilla. Usko luterilaisuuden sisältöön on kadonnut. Raamattu ei ole uskonopin perustus. Arvot ovat muuttuneet. Kristinuskon sisältö on korvautunut löysällä humanismilla. Samalla kokonaistulkinta elämästä, pahuudesta, kriiseistä, toiveista, rakkaudesta ja luottamuksesta on kadonnut. Ainoa ero Räisäsen ja kirkosta vieraantuneen maallikon välillä on siinä, että jälkimmäinen ei – Räisäsen toiveista huolimatta – enää teekään uskonnosta uutta tulkintaa, vaan jättää kaiken taakseen. Hereettinen imperatiivi on tullut päätökseensä. Kristinusko sellaisenaan on ainoa synti, josta länsimaisen ihmisen täytyy päästä eroon.

Artikkeli perustuu Timo Eskolan kirjaan Tulkinnan kahleissa: Heikki Räisäsen rosoinen Raamattu (Perussanoma 2013). Laajempi tutkimus Beyond Biblical Theology: Sacralized Culturalism in Heikki Räisänen’s Hermeneutics (BINS 123. Leiden: Brill. 2013) on julkaistu Hollannissa.