MITEN GNOSTILAINEN HARHA SYNTYY NYKYKIRKOSSA

Piispojen esitys kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä on synnyttänyt sekä syvää teologista keskustelua että analyysejä siitä, minkälaisia teologisia argumentteja puolin ja toisin on käytetty. Varsin paljon kiistaa on käyty usein kuulluista ja piispojen esityksen yhteydessäkin esiintyneistä väitteistä, joiden mukaan Raamattu ei tunne homoseksuaalisuutta sellaisena kuin se todellisesti nykyihmisen tiedon mukaan on. Ja kun Jeesus Raamatussa vahvistaa luomiseen perustuvan avioliittokäsityksen miehen ja naisen välisenä liittona, häntä syytetään antiikkisesta patriarkalismista.

Tällaisten väitteiden teologianhistoriallinen ongelma on siinä, että ne lähenevät gnostilaista harhaoppia. Esimerkiksi väitteet siitä, että Raamattu tuottaa patriarkalismia, Jumala ei tunne ihmisyyden kaikkia puolia ja Jeesuskin synnyttää opetuksellaan syrjintää, tarkoittavat teologisesti sitä, että Jumala on tältä osin pahuuden lähde. Raamatun väitetään tuottavan alistamista ja syrjintää. 

Kun perinteiset luterilaiset lisäksi opettavat, että tämä kaikki lähtee luomisesta, lopputulos on looginen: luomiskäsityksessä on jotain vikaa. Ja näin gnostilaisuus opetti. Sen mukaan paha luojajumala (demiurgi) tuottaa maailmassa pahaa. Ja nykyajasta löytyy vastaavuus. Siksi vain sisäisen jumalakokemuksen elävöittämät todellisen arvoliberaalin tiedon omaksujat voivat (historian oikealla puolella) rakentaa oikeata kirkkoa. Näille ihmisille aito usko ei nouse Raamatusta eikä historiasta, vaan tämän hetken kokemuksesta. Tässä on analogia gnostilaisuuden kanssa. Mutatis mutandis, kuten teologit sanovat, eli kunhan keskenään vastaavia kohtia sovelletaan. 

Pahan jumaluuden materiaalinen maailma

Mitä gnostilaiset opettivat? Ensimmäinen ja tärkein aihe on dualistinen maailmankuva. Jumalakäsitys on jaettu kahtia. Maailman uskotaan olevan pahan luojajumalan tekosia. Vaivatut sielut elävät tuon näkemyksen mukaan ruumiisiin vangittuina maan päällä. He ovat kadotuksen omia, koska heillä ei ole pelastavaa tietoa (gnoosis). Niinpä gnostilaiset salatiedon opettajat kertovat taivaallisen pelastajajumalan sanomasta, joka kohottaa kultin jäsenet korkeampaan pyhyyteen. 

Tällainen maailmankuva on saman kaltainen kuin monille koulun uskontokirjoista tuttu kuva hindulaisuudesta. Historialliset yhteydet ovat tietenkin selvät. Antiikin Kreikassa ja Rooman valtakunnassa aatteet kuitenkin hieman länsimaistuivat. Suurelta osalta se johtui siitä, että toisella vuosisadalla jKr. aiheita otettiin Raamatun teksteistä.

Gnostilaisessa tekstissä Hallitsijoiden olemus kerrotaan jumalolennosta nimeltä Viisaus, joka tuli taivaallisen “verhon” alapuolelle ja muuttui materiaksi. Samalla se tuotti olemassa olevan maailman. “Kun tuo peto avasi silmänsä, se näki suuren, äärettömän määrän materiaa. Se tuli pöyhkeäksi ja sanoi: ‘Minä olen Jumala eikä minun lisäkseni ole toista!’ Sanoessaan tämän hän teki syntiä kaikkeutta vastaan.” 

Tuo gnostilainen tulkinta Vanhan testamentin uskonnosta on radikaali. Vanhan testamentin Jumalaa pidetään petona, joka pitää ihmisiä materian vallassa. Pelastuksen ajateltiin kuitenkin olevan mahdollista uuden tiedon avulla. Siksi pelastuneille sanotaan samassa kirjassa: “Jälkeläistesi sielut ovat tulleet ylhäältä, turmeltumattomasta valosta. Henkivallat eivät pääse heidän lähelleen, sillä heissä asuu Totuuden Henki. Jokainen, joka on oppinut tuntemaan tämän tien, on kuolematon kuolevaisten keskellä.”

Kristillisyyteen sekoittuneen gnostilaisuuden piirissä alettiin pian puhua taivallisesta Kristuksesta ja Kristus-säteistä. Kristuksesta tuli aineeton henki, jonka uskottiin pelastavan ikuisia sieluja ruumiin vankilasta. Ja kuten sanottu, tätä toteutettiin taivaallisen tiedon avulla. Gnostilaisiin teksteihin voi jokainen suomalainenkin alan harrastaja tutustua helposti uuden käännöksen avulla. Ismo Dunderberg ja Antti Marjanen ovat toimittaneet tärkeimpien gnostilaisten tekstien laitoksen Nag Hammadin kätketty viisaus. Katsaus sen teksteihin tuo pian esille gnostilaisen ajattelun olennaiset piirteet.

Salatiedon välittäjät

Lähtökohta on siten se, että gnostilaistyyppisen ajattelun mukaan Raamatun tai ainakin Vanhan testamentin jumaluus pettää ihmisiä ja valehtelee heille. Sen jumaluus tekee siksi, että hän saisi pitää ruumiisiiin eli materiaan sidotut sielut vallassaan ja erossa pelastavasta tiedosta. Todellisen uskonnon väitetään olevan aivan toinen kuin se, joka löytyy seurakunnan käyttämästä Raamatusta. Oikea tieto, gnoosis, pitää siis löytää jostain muualta.

Salatietoa käsittelevässä uskonnollisuudessa onkin eräitä selkeitä tunnuspiirteitä, jotka ovat uskontojen tutkijoille tuttuja. Ensimmäinen lähtökohta on siinä, että todellinen tieto korkeammasta todellisuudesta on vain pienen, julkisuutta välttelevän joukon hallussa. Tämä uskonnollinen eliitti paljastaa taivaallista tietoa, gnoosista, valituille noviiseille vähitellen. Yleensä tiedossa edistytään erilaisten riittien ja kehitysvaiheiden kautta. Näiden johtajien hallitseman uskonnon vastakohtana ovat perinteiset uskonnot, joiden opetus tunnetaan yleisesti ja joiden johtajat julistavat sanomaansa avoimesti.

Toinen salatiedon lähtökohta on siinä, että todellinen jumalallinen tieto paljastuu merkkien ja symbolien tulkitsemisen kautta. Ulkonainen maailmamme yrittää ikään kuin peittää todellisen tiedon näkyvistä. Siksi se on löydettävissä vain pienistä maailmaan jätetyistä vihjeistä. Useissa uskonnoissa, kuten gnostilaisuudessa, tämä merkitsee samalla materian harhaa. Todellinen hengellisyys on jossain näkyvän materian takana. Olemassa olevien uskonnollisten kirjoitusten väitetään tietenkin olevan täysin väärässä.  

Tätä periaatetta kuvaa mainiosti gnostilainen Filippuksen evankeliumi: “Totuus ei tullut maailmaan sellaisenaan, vaan esimerkkien ja vertauskuvien välityksellä. Muuten maailma ei voisi ottaa sitä vastaan.” (lausuma 67). Taivaallisen viisauden paljastaminen on näiden tekstien mukaan aina asiantuntijoiden tehtävä. Salatiedon taustalla on toki oppirakennelma, vaikka usein korkeamman tiedon väitetään olevan opillisuutta ja dogmeja vastaan. Tällä tasolla esille tulevat käsitykset jumaluudesta ja ihmisestä, maailman ongelmista ja näkemykset ihmisen pelastumisen mahdollisuuksista – sekä tietysti tekniikasta, jonka avulla pelastus voidaan saavuttaa.

Nykyajan gnoosiksen eli todellisena pidetyn tiedon pieni joukko näyttää olevan gender-ideologiaa ajava ryhmä kirkossa ja käytännössä myös luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa. Ehkä myös piispainkokouksessa. Raamattua yhä lukevat “fundamentalistit” ovat näiden mukaan alistusta ja sortoa tuottavan Raamatun pauloissa. He ovat noviiseja, joille todellinen tieto täytyy paljastaa ennen kuin kirkkoa voi pitää sosiaalisen oikeudenmukaisuuden turvallisena tilana.

Käsitys Jeesuksesta

Myös Jeesuksen hahmo on gnostilaisuudessa kaksijakoinen. Maallista Jeesusta pidetään tavallisena juutalaismiehenä, jonka taivaallinen jumaluus tavalla tai toisella adoptoi pojakseen. Adoption katsotaan tapahtuvan jonkinlaisen hengen saamisen kautta. Tämä on tietenkin ymmärrettävä ja varsin rationalistinen johtopäätös. Jos materiaalinen maailma on paha ja ihmiset ruumiinsa puolesta ongelmissa, maallinen Jeesus ei voi mitenkään olla täydellisesti jumalallinen.

Gnostilaisuuden huippukauden teksteissä puhutaan suorastaan Kristus-hengestä, joka ottaa maallisen Jeesus-ihmisen valtaansa. Tätä on kuvattu “possessio-kristologiaksi”. Sille tyypillistä on se, että kertomuksen lopussa ennen ristiinnaulitsemista ikuinen Kristus-henki irtautuu Jeesuksesta. Siksi joko maallinen Jeesus itse tai hänen sijaisensa (kuten Juudas tai Simon Kyreneläinen) ristiinnaulitaan. Kristus-henki ei voi kuolla. Niinpä se katselee taivaista ihmisten typeryyttä Golgatalla näiden kuvitellessa, että he kykenevät surmaamaan ikuisen jumaluuden.

Eksegeettien keskuudessa on pitkään väitetty, että myös alkukirkon eli “apostolien” – mitä ikinä he sitten tuossa asetelmassa ovatkaan – opetus oli ainakin osittain adoptiaanista. Heidän oletetaan siten kannattaneen käsitystä, jonka mukaan Jeesus oli tavallinen juutalainen mies, joka sai Jumalalta vain erityisen tehtävän. Eurooppalaisista merkkiteologeista tätä ovat esittäneet tutkijat Ernst Käsemannista James Dunniin (Unity and Diversity) – eikä se ole ollut vieras Helsingissäkään. Joidenkin mielestä eräiden alkukristittyjen näkemys perustui possession eli ruumiin valtaamisen ajatukseen.

Suomalaisessa keskustelussa on nähty rinnakkaiskohtia ainakin laveamman adoptio-kristologian kanssa. Kun Jeesusta kuvataan tavallisena juutalaisena miehenä, joka saa Jumalalta erityisen tehtävän, käsitys hänen todellisesta jumaluudestaan muuttuu. On yhä vain hämmentävää ja monien seurakuntalaisten mielestä käsittämätöntä, että monet luterilaiset pastorit ja ehkä piispatkin voivat kannattaa tuollaista käsitystä Jeesuksesta Kristuksesta. Näkemyksen todellisuus kertoo kuitenkin siitä, miten syvä suomalainen raamattukriisi on.

Gnostilaisuus ja kiista kehollisuudesta

Suomalaisten kiistojen ja esimerkiksi piispojen avioliitto-esityksen kohdalla kannattaa kuitenkin säilyttää maltti ja harkinta. Vaikka perustellusti voidaan puhua gnostilaisista piirteistä, mistään laajasta uskonnollisesta aatteesta ei ole kysymys. Vertailu gnostilaisuuteen on pelkkä rinnastus, ei genealogia. Ranskasta tullut vasemmistolaisen ateismin tuottama foucault’lainen gender-ideologia ei ensinnäkään omaksu gnostilaisuuden dualistista maailmankuvaa sellaisenaan. Tarkassa analyysissä on aina tarpeen kiinnittää huomiota erityispiirteisiin.

Suuri ero löytyy esimerkiksi siitä, että postmoderni gender-ideologia ei väheksy materiaalista maailmaa. Itse asiassa aate edustaa tuon ajattelun vastakohtaa. Gender-ideologiassa kielen ja mielen todellisuus on yritetty filosofisin perustein erottaa kokonaan ihmisen fyysisestä todellisuudesta. Koska esimerkiksi sukupuolisuus ja myös sukupuoli halutaan määrittää ilman perinteisiä juutalais-kristillisiä näkemyksiä, postmoderni ajattelu korostaa yksilön kehollisuutta. Kokemus omasta kehosta on gender-ideologiassa perususkomus, jonka varaan muut näkemykset ripustuvat.

Gnostilaisuus puolestaan idealisoi sisäisen kokemuksen. Uskonnosta tulee arkitodellisuudesta erotettu aate, jopa mielentila. Paradoksaalinen seuraus on se, että salatiedolle ei ole – tietenkään – mitään faktista perustetta. Se on väite. Aikamme kielellä sanottuna gnostilaisuus on virtuaalinen todellisuus. Siksi se kykenee manipuloimaan noviiseja. Kuulijalla ei ole mitään mahdollisuutta tarkistaa esitettyjen väitteiden todenperäisyyttä. 

Mikä siis on alussa tehdyn rinnastuksen syy, ja mikä nykyisessä ajattelussa on samanlaista gnostilaisuuden kanssa? Rinnastus löytyy kirkon kentältä: suhtautumisesta Raamattuun. Valehteleeko Jumala? Onko Jeesus opetuksineen väärässä ja viemässä nykyihmisiä harhaan? Luterilaisen kirkon avainkysymys kuuluu: alistaako Jumalan ihmisiä ja tuottaako Raamattu (joillekin) ihmisille pahaa? 

Sekä yleinen kiista avioliitosta että piispojen esitys samaa sukupuolta olevien vihkimisestä pitävät molemmat sisällään vähintäänkin implisiittisen väitteen siitä, että Raamattuun ei voi luottaa. Lisäksi uuden järjestyksen edustajat väittävät, että kirkon perinteinen, Raamatusta nouseva näkemys on syrjivä. Heille kristinuskon moraali on ihmisyyden vastainen. Kun kirkon tunnustuksellinen eli Raamattua ja Tunnustuskirjoja rakastava siipi puolestaan katsoo, että Jumalan sana – langenneen ihmisen näkökulmasta kirpeänäkin – edustaa rakkautta, puhdasta rakkautta, ristiriita on sovittamaton. 

Jännite ei ole pieni. Se koskee näkemystämme Jumalan ilmoituksesta. Se koskee kirkon uskon ja toiminnan perusteena olevia oppeja. Ristiriita koskee niin ihmiskäsitystä kuin syntikäsitystäkin. Vähitellen julkisuudessa käytävän debatin myötä alamme ymmärtää, että kahden rinnakkaisen avioliittonäkemyksen läpi vieminen kirkossa ei ole pelkkä käytännöllinen järjestelykysymys. 

Kristologian ongelma nousee edellisen perusteella väistämättä keskustelun ytimeen. Evankeliumeissa Jeesus on kirkon perinteisen avioliittokäsityksen takaaja. Jos uuden järjestyksen kannattajat nyt väittävät, että Jeesus opetuksineen riistää ihmisiä ja tuottaa pahaa, hän rinnastuu vanhatestamentilliseen demiurgiin, joka nyt postmodernisti yrittää sitoa ihmisiä antiikin patriarkalistiseen todellisuuteen. Siksi vain uusi gnoosis, pienen gender-ideologiaa kannattavan ryhmän todellinen tieto voi vapauttaa kirkon tuollaisesta vääryydestä.

Keskustelu pinnallisista jumalakuvista

Nykyisessä keskustelussa on edelleen huomattava, että usein keskustellaan vain näkemyksistä tai kertomuksista – ei Raamatun kuvaamasta totuudesta. Jumalahan ei ole kaikille keskustelijoille persoonallinen kolmiyhteinen Jumala. Siksi voidaan sanoa, että nykyisessä keskustelussa "pahan jumaluuden" ei useinkaan uskota olevan edes todellinen olento, vaan pelkkä fundamentalistien narratiivin luoma fiktiivinen, ihmisiä alistava hirviö. Siksi tiedostavien kirkon johtajien tehtäväksi tulee purkaa tuollainen väärä jumalakuva pois kirkosta. 

Tästä aiheesta kiisteltiin Suomessa paljonkin "jumalakuva"-kirjojen aikaan. Dosentti Sammeli Juntunen kritisoi ulkokohtaista jumalankuvakeskustelua terävästi. Vastaavat jännitteet sai aikaan Antti Kylliäisen pamfletti, jossa Raamatusta löytyvän väärän jumalakertomuksen jumaluutta verrattiin “antiikin kaksipäisiin hirviöihin”. Nuorempi papisto halusi irtautua tuollaisista kamaluuksista. Väitteenä on, että kyse on aina ollut pelkistä vääristä mielikuvista.

Väitteiden taustalla on tietenkin jälleen kerran ollut radikaali "historiallis-kriittinen" eksegetiikka, jonka mukaan Raamattu on pelkkä patriarkalistisen ajan valtataisteluiden tuote. Tuon suunnan tutkijat eivät luota Raamatun teksteihin. Sen sijaan he väittävät, että Raamatun historia kertoo erilaisten kirkollisten ryhmien väkivaltaisista kamppailuista (tämä oli professori Räisäsen suuri teesi). Siksi nykyinen kirkko ei (siis näemmä piispojenkaan mielestä) saa perustua fundamentalistisesti ymmärrettyyn Raamattuun, vaan sellaiseen redusoituun eli purettuun versioon, jossa Jumalan sanaa on vain torsosta löytyvä niin sanottu sosiaalisesti oikeudenmukainen materiaali. 

Kirkolle Raamatussa ei ole kyse pelkistä mielikuvista. Tai ei pitäisi olla. Olemme kuitenkin 2020-luvun Suomessa tilanteessa, jossa paluuta viattomuuteen ei ole. Sadat papit ja monet piispatkin ovat sitä mieltä, että Raamattu ei voi olla kristillisen opin perustus. Siksi on turha vedota kirkkojärjestykseen tai pappislupaukseen. Niiden aika on ohi. Jäljellä on vain avoin ristiriita,  jota piispainkokouksen esityskin edistää. Hurjinta on, että tukijan näkökulmasta kiistan arvioinnissa on puhuttava suorastaan harhaopeista.