Historian Jeesus ja uskon Kristus – kun joulun tähti sammuu
Moni on toivonut saavansa kokea jälleen 1800-luvun joulun – ja pääkaupunkiseudulla tämä näyttää toteutuneenkin. Tosin aivan eri muodossa kuin mitä tuohikkojen ja aidon lanttulaatikon haikailijat odottivat. Alueen puolikirkollisissa lehdissä on kuulemma kierrätetty 1800-luvulta peräisin olevaa liberaalien raamatuntutkijoiden väitettä siitä, että aito historian Jeesus on erotettava kirkon luomasta “uskon Kristuksesta”. Näillä kun ei 200 vuotta sitten nähty enää mitää yhteistä.
En tiedä tarkasti, missä yhteyksissä ja millä tavalla tämä jako on tuotu nyt esille, mutta minulle on kerrottu, että näkyvyys oli kotiin kannetuissa aviiseissa merkittävä. Koska elän täällä varsinaisessa Suomessa Agricolan kaunistaman kansallispyhäkkömme juurella, yksityiskohdilla ei ole väliäkään. Hyvää adventtia vain. Kirjoitukseni ei nimittäin koske yksittäisiä henkilöitä tai lehtiä, vaan tuota esiin kaivettua kalmoa, Jeesuksen ja Kristuksen erottamista toisistaan.
***
Kun luonnontieteellinen maailmankuva valtasi 1700-luvun lopulla yliopistot, teologit joutuivat ongelmiin. Tuhoaako tiede ensin Raamatun ja peruuttaa sen jälkeen koko kristinuskon? Ensimmäiset sopeuttajat aloittivat purkutalkoot ja Raamatusta poistettiin kaikki mytologinen aines. Kristinuskon sisältöä haettiin milloin mistäkin yleishumanistisesta ylevästä aatteesta. Tarjoilijoita oli paljon niin Englannissa kuin Saksassa.
Kuuluisin varhaisen vaiheen tutkija oli saksalainen David Strauss. Hän kirjoitti ensimmäisen liberaalin – joka todellakin oli hänen itsensä omaksuma nimike – Jeesus-tutkimuksen vuonna 1835. Tästä alkoi Leben Jesu -kirjojen tulva, joissa haettiin luonnontieteeseen sopivaa Jeesus-hahmoa kirkoille avuksi. Strauss ei kuitenkaan jäänyt tähän. Kuten professori Miikka Ruokanen kirjoittaa mainiossa nuoruudenteoksessaan Hermeneutica moderna, Strauss julkaisi vuonna 1865 uuden teoksen. Sen otsikko lahjoitti maailmalle alussa nähdyn jaotuksen: “Der Christus des Glaubens und der Jesus der Geschichte”, siis: uskon Kristus ja historian Jeesus.
Luonnontieteen esittelemässä maailmassa historian oikea Jeesus oli kalpea hahmo. Häntä pidettiin tavallisena juutalaisena saarnaajana, jonka elämässä ei ollut mitään myyttistä. Raamattu oli väistämättä väärässä. Kaikki ihmeelliset kertomukset niin Jeesuksen toiminnassa kuin apostolien opissa olivat seurakunnan keksintöä. Uskonnollista fiktiota. Oikeasti Jeesus ei paranna sairaita eikä sovita syntejä.
Kun suomalaistakin kristillisyyttä vahvasti ohjannut Rudolf Bultmann astui seuraavan vuosisadan alussa kehiin, hän toisti saman aatteen: “Saarnattu Kristus ei ole historian Jeesus, vaan uskon ja jumalanpalveluskultin Kristus”. Bultmann jos kuka on rationalisti par excellence. Hän keksi termin “myyteistä riisuminen”. Ja sen jälkeen epiteetit ovatkin Jeesuksen päältä lentäneet kuin vaatteet Narinkkatorilla. Tosin viimeistään Bultmannista lähtien nähdään vastakuvan vaatimattomuus. Uskon Kristus ei ollut hänelle mikään hengellinen esikuva. Sen sijaan tuo olkinukke on filosofiasta innostuneen saksalaisen omakuva: eksistentialisti jolla on molemmat jalat tukevasti ilmassa. Ei kovin kaukana Sartresta, ehkä jo melko kaukana Camus’ta.
***
Matka jatkuu ja juna saapuu hetken kuluttua Pasilaan. Helsinkiin nimittäin päätyi muutamia vuosia sitten vuonna 2015 kuolleen amerikkalaisen Marcus Borgin kirja Kristinuskon sydän, joka julistaa “progressiivista teologiaa”. Esikuviensa tavoin Borg toistaa jaon “historian Jeesuksen” ja “uskon Kristuksen” välillä – olihan hän USA:n “Jeesus-seminaarin” perustajia. Suomalaisille pastoreille suunnattu kirja kanavoi siten sameaa vettä. Mutta mitä jako hänelle tarkoittaa?
“Tällaisen Jeesus-kuvan yhteydessä usein korostetaan, että kristityn on uskottava tämän kaiken olevan totta. On uskottava, että Jeesus on neitseestäsyntynyt Jumalan ainoa Poika, että hän kuoli syntiemme tähden, että hän nousi ruumiillisesti kuolleista, että hän tulee toisen kerran ja niin edelleen. Tällainen kuva Jeesuksesta ei enää toimi miljoonille ihmisille kirkon piirissä ja sen ulkopuolella.” Näin Borg.
Borgille uskonnot ovat ihmismielen reaktioita pyhiksi koettuihin asioihin. Siksi: “Uskonnot tulkitaan pyhän sakramenteiksi”. Hän yrittää yhdistellä idän uskontoja ja sitä, mitä kristillisestä perinteestä hänelle sattuu olemaan jäljellä. Yhdistely on tietenkin perusteetonta. Borgin synkretismissä ei uskota karman lakiin tai siihen, että hän itse saattaisi syntyä uudelleen vaikkapa koiraksi. Tai kastittomaksi. Sen sijaan kyse lienee yleisluontoisesta mystiikasta, jossa palvellaan yksilön sisäisiä tunteita. Kaikki puheet uskonnoista “pyhän sakramentteina” ovat hölynpölyä. Mutta joku sen aina uskoo – etenkin jälkikristillisessä luterilaisessa kirkossa. Ja tätä oli Borgille “uskon Kristus”.
***
Tuollainen sitoutuminen tieteisuskoiseen rationalismiin on tietysti tavallaan hellyttävää. On helppo ymmärtää, että pappi voi kuvitella saavuttaneensa yhteiskuntakelpoisuuden luopumalla kaikista kristinuskon opeista. Asialla on tosin puolensa. Suuri yleisö on nimittäin usein eri mieltä, kuten olemme tänäkin syksynä saaneet julkisesta keskustelusta huomata. Jos kirkolla ei ylipäätään ole mitään järkevää sanottavaa ja se itsekin häpeää oppiaan, olkoon sitten hiljaa. Luopumuksella ei ole koskaan ostettu mitään.
Teorialla on kuitenkin suurempia ongelmia. Straussin kehittelemä jako ei ole pätevä. Vain pieni tutkijoiden joukko on pitänyt sen perusteita kestävinä. Jaotuksen periaatteellisena ongelmana on nimittäin alusta lähtien ollut se, että siinä kumpikaan puoli ei pitänyt paikkaansa. Straussin ja Bultmannin kuvaama “historian Jeesus” ei ollut oikeasti historiallinen. Eikä “uskon Kristus” edusta kirkon uskoa. Mitä ihmettä?
Juuri näin. Asialliset tutkijat panivat jo 1900-luvulla merkille, että liberaalien tutkijoiden “historian Jeesus” ei sopinut ensinkään toisen temppelin ajan juutalaisen historian keskelle. Näkemystä ei oikeasti ollut perusteltu historiatieteen avulla. Historiasta rekonstruoitu kalpea Jeesus ei kunnioittanut juutalaista perinnettä, ei lukenut Moosesta, vähät välitti profeetoista, eikä näemmä tuntenut sen paremmin fariseusten kuin saddukeusten opetuksia. Hänellä ehkä oli muutama oppilas, mutta nämä olivat huonoja. He eivät nimittäin kirjanneet ylös mitään – eivät vaikka myöhemmin Mishnakin kehottaa oppilaita tarkkuuteen – eivätkä näemmä ymmärtäneet mitään Mestarinsa opetuksista. Jeesuksen kuoleman jälkeen kaikki piti keksiä uudelleen ja uskonto piti rakentaa nollasta.
“Uskon Kristus” ei ole sen parempi. Jo Strauss, ja vielä suuremmalla innolla teologit Bultmannista Amerikan Jeesus-seminaariin ja Borgiin hylkäsivät kaikki keskeiset kristilliset opit. Uskon Kristus ei heille ole se Uuden testamentin Kristus, joka uhraa itsensä syntiuhriksi koko maailman syntien edestä. Ei löydy vanhurskauttamisoppia eikä vapautta lain teoista. Romukoppaan lentävät niin ylösnousemus kuin Jeesuksen toinen tuleminen. Taivaasta nyt puhumattakaan.
Eli ei tullut villoja. Ei ole historiaa eikä uskoa. Liberaalien tutkijoiden käsite “uskon Kristus” ei pyri pelastamaan kristillistä oppia – ei ole koskaan pyrkinyt. Sitä ei ole edes alussa tarkoitettu kirkkojen avuksi, vaan kaikkensa menettäneiden teologien huonon omantunnon lepyttäjäksi. Muuta lepytettävää ei tietenkään enää olekaan. Jos jaotus myytiin lukijoille väittämällä, että se pelastaa kristinuskon rippeet, sen todellisena pyrkimyksenä oli vähitellen karsia länsimaisesta kulttuurista viimeisetkin rippeet tästä uskosta. Ja sitähän olemme seuranneet myös Suomessa.
Liberalismin tavoitteena onkin yleensä vapauttaa ihmiset uskonnosta. Ihmistä ei saa sanoa syntiseksi, kuten myös juuri manan majoille siirtynyt John Spong ja kirjansa kautta vielä vaikuttava Marcus Borg julistivat suomalaisille. Jumalaa ei saa sanoa tuomariksi, koska viimeistä tuomiota ei koskaan tule. Armoa ei saa kutsua anteeksiantamukseksi. Vain väkivaltaisen ja ahdistavan kirkon täytyy pyytää toimiaan anteeksi. Eikä tulevaisuudesta tarvitse huolehtia, koska ylösnousemusta ei koskaan tule. Sellainen “uskon Kristus”.
***
Tällainen historia muuttaa hieman käsityksiä. Ensinnäkin huomaamme jälleen kerran joulun alla, että Tampereen ateistit ja Hämeenlinnan kirkonkuurmuttajat ovat jo kymmenien vuosien ajan jääneet toiseksi uskonsa romuttaneiden luterilaisten pappien rinnalla. Kukaan ei tuhoa kristinuskoa tehokkaammin kuin Jeesuksen Kristuksen menettänyt saarnaviran hoitaja – olipa kyse historiasta tai uskosta.
Toiseksi on varsin selvää, että kenenkään ei kannata enää palata näissä aiheissa 1800-luvulle, julistipa tuota synkeää ja sisällötöntä jakoa mikä kirkollinen taho tahansa. Sen sijaan katse kannattaa suunnata joulun ihmeeseen. Meillä on alkuseurakunnan todistus siitä, että Marian raskaus oli ihmeellinen. Meillä on evankeliumien todistus siitä, miten ainutlaatuinen Jeesus oli puheissaan ja toimissaan. Ja meillä on kirkon usko siihen, että inkarnaation kautta veljeksemme tullut ja lopulta itsensä uhrannut jumalihminen on meidän täydellinen lahjavanhurskautemme.
Onhan se ihmeellistä. Eikä se istu biologian rajoihin. Siksi sen täytyy olla Jumalan työtä. Ja juuri niin kirkko julistaa: tämä on Jumalan työ meidän pelastukseksemme.