Piispainkokouksen ja piispa Hintikan epäloogisuudesta

     Piispojen kannat avioliittokiistassa ovat hakoteillä. Sen osoittaa esimerkiksi piispa Kaisamari Hintikka, joka puhui eilen A-studiossa omasta ja piispojen kannasta. Raamatun merkitykseen liittyen hän totesi sanatarkasti, että kun ”puhutaan tästä mitä niinku Raamattu opettaa avioliitosta, sieltä poimitaan aika tavalla niinkuin valikoituja paloja” (litteraatio). Sitten piispa jatkoi: "ei ole olemassa yhtä niinkuin yhtenäistä Raamatun avioliittokäsitystä”. Tätä piispa perusteli melko perinteisellä suomalaisten eksegeettienkin käyttämällä väitteellä: ”meidän täytyy ymmärtää että Raamatun tekstit ovat syntyneet sellaisessa kontekstissa, jossa meidän ymmärrys ihmisen moninaisuudesta ja ihmisen seksuaalisuuden moninaisuudesta on ollut aika niinkuin rajallinen ja avioliitto on tukenut tiettyjä yhteiskunnan rakenteita”.

     Piispa Hintikka sulki näin ollen Raamatun avioliitto-opetuksen täydellisesti pois kirkon nykyisestä keskustelusta. Hänen mukaansa Raamatulla ei ole annettavaa meille. Sen hän ilmaisi sanatarkasti: ”Se että me ammennetaan Raamatusta jotain yksiselitteistä avioliittokäsitystä niin se on valikoivaa Raamatun lukemista”.

     Miksi tämä aiemmasta keskustelusta sinänsä tuttu kanta kuulostaa nyt oudolta? Siksi, että hetkeä myöhemmin piispa Hintikka alkaa epäjohdonmukaisesti korostaa Raamatun käyttöä ja arvovaltaa.  ”Sen haluan sanoa, että kaikilla osapuolilla tässä keskustelussa se [näkemys] perustuu Raamattuun ja kristilliseen uskoon”. Ja piispa jatkoi: "toivon että sitä toisten Raamattuun nojaamista ja Raamatun luentaa ei mitätöitäisi”. Piispa Hintikan ajatus toistaa siis keskustelun polttopisteessä olevan piispainkokouksen esityksen väitteen: "eikä samaa sukupuolta olevien avioliiton kannattaja pyri mitätöimään Raamattua ja kirkon traditiota”. 

    Kuuntelija on hämmennyksissään. Millä perusteella arvoliberaalin käsityksen edustaja perustaisi näkemyksensä Raamattuun ja miten Raamatun käsitys jäisi mitätöimättä, jos Raamatusta ei hänen mukaansa löydy "yksiselitteistä avioliittokäsitystä”? Sekä eksegeettien että kirkon laajojen selvitysten perusteella Raamatusta eli Jeesukselta ja vaikkapa Paavalilta löytyy yksi selkeä näkemys – kirkon nykyinen voimassa oleva näkemys. Arvoliberaali taho ei vain halua enää hyväksyä sitä.

***

Hintikan näkemys ei ole ensimmäinen laatuaan. Sen on kirkon keskusteluun juurruttanut vuosia sitten silloinen Porvoon piispa Björn Vikström kirjassaan Monta rakkautta. Teologisesti näkemys on aivan yksiselitteinen: sen paremmin Vikström kuin Hintikkakaan ei pidä Raamatun opettamaa miehen ja naisen välistä avioliittoa (“luopukoon ja liittyköön”) sitovana.

     Suomalaisessa keskustelussa perinteisen avioliittokäsityksen ongelmana on pidetty patriarkalismia. Se kuulemma keskittyy vanhaan miesvaltaiseen yhteiskuntaan, jossa naiset ja sukupuolivähemmistöt elivät todennäköisesti epätasa-arvoisina ja alistettuina. Tällaiseen “kontekstiin” Hintikkakin liitti jotkin Raamatusta löytyvät näkemykset. Ne kuuluvat hänen mukaansa maailmaan, jossa avioliitto ymmärrettävästikin kuului yhteiskunnalliseen asetelmaan, jossa lasten saaminen oli keskeisellä sijalla. Nykyään ei siis ole. 

     Onko Raamattu siis epäselvä tai vanhentunut? Ja jos on, mikä näkemys tai filosofia, ja millä perusteella, on sen opetuksia parempi? Aiheet alkavat kiertyä Raamatun ympärille. Moni on kuitenkin väittänyt nykyisessä keskustelussa, että tämä ei ole raamattukysymys.

***

Mutta tämä on raamattukysymys. 

     Suomessa on syntynyt mielikuva siitä, että ainoa oikea tapa toimia “raamatullisesti” on suhtautua noihin vanhoihin teksteihin “historiallis-kriittisen” arvion avulla. Sen tietää ja tunnistaa lähes jokainen nyt virassa oleva pastori ja piispa. Täkäläisen polarisaation mukaan tuollaista järjen ohjaamaa raamattukäsitystä vastustavat perinteiset näkemykset ovat “fundamentalistisia”. Ne eivät siis tuo esiin Raamatun omaa käsitystä, vaan kuten Hintikkakin ilmoittaa, vain kapeasti ymmärretyn tulkinnan teksteistä. Kun Raamattua luetaan huomaten, että konteksi on muuttunut – eli nykyajan silmin – monet sen näkemyksistä voidaan hylätä. Aivan kuten Hintikka tekee. 

     Tällainen ajattelu tunnetaan tietenkin raamatuntutkijoiden parissa hyvin. Professori Raija Sollamo kuvasi feministisen raamatuntulkinnan periaatteita taannoin osuvasti: 

     “Feministiteologien peruslähtökohta on, että vain sellaiset Raamatun kohdat, jotka suhtautuvat kriittisesti patriarkaaliseen taustaansa ja sisältävät tasa-arvoisen näkemyksen kristittyjen naisten ja miesten toiminnasta kristinuskon varhaishistoriassa, voivat edustaa raamatullista ilmoitusta ja totuutta.” (Tulen kesyttäjät, 1987).

     Tällaisen ajattelun kouluttamat nykyteologit tapaavat ajatella, että sama heteronormatiivisen patriarkalismin vinoutuma täytyy purkaa Raamatusta pois. Ja jokainen, joka tekee niin – kuten siis piispa Hintikka ilmoittaa tekevänsä ja piispainkokous tee saman esityksessään – edustaa oikeaa “raamatullista ilmoitusta ja totuutta”. Sollamon teksti jatkuu:   

     “Jumalan ilmoituksen kriteeriksi tulee vapautuksen teologiassa patriarkalismi ja sorto: feministiteologia ei voi pitää patriarkaalisia tai toista sukupuolta sortavia tekstejä Jumalan ilmoituksena, vaan katsoo, että ne ovat patriarkaalisen ideologian mieskeskeisiä tuotoksia ja siis inhimillistä alkuperää.”

     Nämä lauseet antavat viitteitä siitä, minkälaisessa teologisessa ilmastossa lukemattomat naisteologimme on koulutettu. Professori (emer.) Sollamo on itseoikeutetusti suomalaisen teologisen feminismin ja kristillisen homoliikkeen avainhahmo ja auktoriteetti. Hän oli perustamassa Tulkaa kaikki -liikkeen edeltäjää Yhteys-liikettä (2003), joka keskittyi seksuaalivähemmistöjen asioiden edistämiseen kirkossa ja teologiassa. Muistan vielä, että 2000-luvun alussa Helsingin eksegetiikan laitoksen lähes kaikki opettajat kuuluivat tuohon liikkeeseen. 

     Siksi ei ole yllättävää, että piispainkokous nyt nelisenkymmentä vuotta Sollamon artikkelin ja 20 vuotta Yhteys-liikkeen jälkeen perustaa käsityksensä Raamatun arvosta ja arvovallasta hyvin saman kaltaisiin väitteisiin. Historia osoittaa, miksi arvoliberaali taho pitää omia näkemyksiään todellisesti “Jumalan ilmoituksena”. On tietysti filosofian kannalta epäloogista väittää, että samaa sukupuolta olevien avioliiton kannattaja ei pyri “mitätöimään Raamattua” – kun kannattaja samalla hylkää Raamatun yksiselitteisen näkemyksen kristillisestä avioliitosta. Hintikka itse tuskin ajattelee olevansa epälooginen. Hän on muuttanut premissejä. Hänen tavallaan ajatteleville Sollamon seuraajille Jumalan ilmoitusta on vain se, mikä purkaa heteronormatiivista patriarkalismia.