Nousevatko jihadistit samaa vuorta Raamatun Jumalan luo?

Mistä juontaa juurensa ajattelu, jonka mukaan ihmisillä, niin papeilla kuin seurakuntalaisilla, on oikeus määritellä kristinuskon sisältö itse? Miksi nykyään leviää ajattelu, että kirkossa tärkeintä on “sanoittaa oma uskonnollinen kokemuksensa”? Saako uskon sanoittaja tulla itse asiassa minkä tahansa uskonnon piiristä?

Asia nousi pohdinnan kohteeksi muutama päivä sitten paavin tokaistua puheensa lomassa, että kaikki uskonnot ovat jollain tavalla teitä saman Jumalan luo. Irralleen napattu lause sai nopeasti huiman näkyvyyden, koska se näyttää turhentavan sekä kristinuskon että paavin oman aseman. Uskovathan katoliset hänen olevan Kristuksen sijainen maan päällä. Eikö hän olekaan ainoa sijainen? Tai toinen esimerkki: ovatko muslimitkin suunnasta riippumatta itse asiassa oikealla tiellä?

Yksilökeskeisen “totuuden” juuret

Esimerkki herättää tuoreeltaan monia ajatuksia. Selvää on, että vahva subjektivismi eli omien uskonnollisten pohdintojen esittäminen yleisenä totuutena ei perustu Raamattuun. Aivan uskonpuhdistajien kelkassa ei tuollaisilla väitteillä olla. Opin historian eli dogmatiikan anti ei sen paremmin näytä enää vaikuttavan uusia uria aukovien ajatusten laukojien logiikassa. Jotain muuta on taustalla, ja sen metsästäminen onkin melkoinen urakka.

Juuret ovat nimittäin pitkät. Vaikka seikka kuulostaa oudolta, ajattelun filosofisen muutoksen Euroopassa toi kirkon kentälle filosofi Immanuel Kant – siis jo 1700-luvun lopulla. Kantin fenomenologiassa kristinusko – ja uskonto yleensä – määriteltiin ihmisen subjektiivisen moraalikokemuksen kautta. Raamatulla ei ollut hänen mielestään mitään tekemistä sen paremmin Jumalan kuin etiikankaan kanssa. Uskonto on jotain muuta kuin Raamatun perinne.

Fenomenologia kuulostaa erikoiselta sanalta, mutta se tarkoittaa yksinkertaista asiaa. Fenomeeni on ilmiö. Ihminen nähdään itsenäisenä tarkastelijana. Hän kohtaa ilmiöitä ja selittää niitä. Selittäjänä on itse asiassa Järki isolla kirjaimella. Kantin kuuluisin ajatus koskee “puhdasta järkeä”, koska juuri sen avulla pitäisi kaikki tieteelliset ja kulttuuriset asiat maailmassa perustella. Ja kuten asiaan kuuluu, tulos on Kantin mielestä puhdas eli lopulta totta.

Entä sitten uskonto? Kantin mukaan uskonto järkeillään filosofian avulla. Hänen mielestään Jumala on korkein hyvä, ja siksi ainoa etiikan perustus. Mutta etiikan sisältöä ei voi muotoilla minkään muun kuin tuon saman järjen avulla. Hän kirjoitti kirjan myös puhtaan järjen mukaisesta etiikasta. Siksi uskonto täytyy määritellä uudelleen. Uskonto on pyrkimystä korkeaan etiikkaan. Etiikan sisältöä ei haeta Raamatusta, vaan sen määrittelevät ihmiset itse kussakin sukupolvessa erikseen.

Kant uskoi kulttuurievoluutioon. Hän oli varma, että ihmiskunta on kulkemassa kohti kaunista moraalin ohjaamaa tulevaisuutta, kunhan vanhoista uskonnoista päästään ensin eroon. Uskonto ja yhteiskunta sulautuvat yhteen ja näitä ohjaa esimerkiksi (nykyinen) YK:n kaltainen eettinen neuvosto.

Postmodernin ihmisen virtuaalilasit

Aatehistoriaa ajatellen on selvää, että tämä ei ole ainoa tausta subjektivismille. Rationalismin kausi 1700-luvulla tuotti monia saman kaltaisia progressiivisia ohjelmia. Niille on tyypillistä suorastaan nietzscheläinen kulttuurioptimismi: kunhan ihminen vapautuu taikauskosta, maailman ongelmat ratkaistaan hyväntahtoisen humanistin astuessa esiin. Jokainen ymmärtää, miten vahva tämä ihanne on ollut kaikkialla marxilaisuudesta markkinatalouteen.

Kantilla oli joka tapauksessa suuri vaikutus protestantteihin. Saksassa syntyi sata vuotta myöhemmin uuskantilainen liike, joka mullisti ennen kaikkea liberalismin jo lahottaman luterilaisuuden. Protestanttisesta teologiasta alkoi tulla etiikan täyttämää kulttuurikristillisyyttä. Kun Lundin yliopisto Ruotsissa muodostui sen jälkeen uuskantilaisuuden keskukseksi, vastaava ajattelu eli uusprotestantismi (tai kulttuuriprotestantismi) levisi kaikkialle. Se vaikutti lähes kaikkeen ei-katoliseen teologiaan Kouvolasta Kanadaan ja Ylämyllyltä Yhdysvaltoihin.

Fenomenologia, joka oli vielä 1900-luvun alussa Ranskassa kovaa valuuttaa, sai yhä uusia muotoja. Husserlin seuraajat rakensivat radikaalifenomenologiaa, ja nämä nimet sitten tunnettekin paremmin: Derrida ja Foucault. He eivät toki seuranneet Kantia, mutta ilmiön tutkimisen ideologia oli sama. Derridan mukaan jopa kieli seuraa pelkkää ilmiön nimeämistä – ja jää sen takia aina suljetun kielijärjestelmän vangiksi. Sanastosta löytyy pelkkiä binäärisiä oppositioita. Siksi kielen kaavoittama maailma on ihmismielen tuote. Jokaisella on päässään ikään kuin oma TV-ruutu, josta hän näkee maailman vain oman ohjelmansa tavalla. Tai virtuaalilasit, jotka tarjoavat jokaiselle ihmiselle eri ohjelmaa. 

Foucault, kuten tunnettua, nimesi nuo virtuaaliohjelmat “diskursseiksi”. Ihminen rakentaa aina oman maailmansa. Siksi seksuaalisuus tai jopa sukupuoli on näiden filosofien mukaan joko sosiaalinen konstruktio tai yksinkertaisesti vain kielellinen konstruktio. Ja tässäpä se subjektivismin toimintaperiaate on kaikille postmoderneille ihmisille kauniisti esitettynä.

Tulkintahorisontit muuttuvat

Tällaisen historiallisen taustan muistelu varmistaa sen, että elämme suurten maailmanselitysten eli kertomusten jälkeistä aikaa. Perinteiset käsitykset tiedosta ja totuudesta ovat muuttuuneet siihen määrään asti, että Suomen laissa on sukupuolen määrittely erotettu tieteenvastaisesti biologiasta. Miksi kirkot näyttävät olevan vahvasti tässä mukana? Luterilaisten osalta asia on ilmeinen. Koska “lundilaiselle” Suomelle uskonto on lähinnä moraalista kansalaisvelvollisuutta, uuden ajattelun kellokkaat haluavat sanoittaa tätä uskonnon muotoa postmodernin uusmoralismin termein. Siihenhän Kant olisi heitä innostanut – ja Ruotsia ajatellen innostikin.

Kristinuskon perinteessä elävät näkevät tietenkin, että itse kristinusko on silloin romahtanut. Raamattua ei käytetä ja usko sanaan on mennyt. Uusi kirkko ei ole sanan kirkko, vaan sisäisen kokemuksen kirkko. Kun tiedollinen ja historiallinen on hävitetty, tilalle on tullut kehollisuus ja kokemuksellisuus. Silloin seurakunnan joogapiiri ja rukoushetket korvanneet mindfulness-ohjaukset ovat monien mielestä mielekästä uskonnon sanoittamista.

Kun siis joku sanoo määrittelevänsä itse, mitä kristinuskoon kuuluu, hän toimii kuin fenomenologi. Hänen ei tarvitse edes tietää, mitä tuo sana tarkoittaa. Siitä huolimatta hän kuvittelee, että uskonnon suhteen ei ole olemassa muuta totuutta kuin se, että yksilö tulkitsee ilmiöitä. Siksi moni olettaa, että hänellä on oikeus määritellä niin pelastava usko kuin uuden moraalin sisältö ilman Raamattua ja kristillistä perinnettä.

Kuka pitää valtaa Vatikaanissa?

Entäpä sitten paavi? Ovatko muut uskonnot polkuja kohti yhtä ja samaa Jumalaa? Tällaisten väitteiden arvioinnissa tulee olla varovainen, koska katolinen teologia on osaltaan aivan keskiaikaista ja osaltaan uusia teitä hakevaa. Keskiaikaista se on siksi, että Raamatulla on katoliselle teologialle vain vähän merkitystä. Evankeliumitekstejä kyllä käytetään, mutta Paavalia ei lueta eikä hänen opetuksiaan uskota. Opetuksen valta on kirkkoisillä ja tietenkin paavilla.

Uudella teologialla on tietenkin edustajansa. Heitä kutsutaan usein katolisen kirkon progressiivisen teologian tekijöiksi. Tutkijat puhuvat kauniisti “inklusivismista”, sisälle sulkemisesta tai mukaan ottamisesta. Uskontojen asema on mahdollista perustella uudella tavalla myös katolisen perinteen avulla, koska opin mukaan järki ei ole täysin langennut. Opin mukaan edelleen Jumalalla on erilaisia ennakoivia “armoja”, jotka valmistavat ihmistä uskoon. Katolista teologiaa ei siten voi arvioida luterilaisesta näkökulmasta, jonka mukaan evankeliumi pelastaa täydellisesti syntisiä ja merkitsee “jumalattoman vanhurskauttamista”. Katolinen kirkko opettaa kehitysprosessia ja voi hyvin puhua poluista, jotka johtavat (parhaassa tapauksessa) kirkon helmaan.

Puheet uskontojen yhteydestä ovat kuitenkin enimmäkseen joukko halpoja heittoja. Toisilta uskonnoilta ei ole kysytty. Muslimit, yleensä suunnasta riippumatta mutta lähdetään nyt liikkeelle Iranista, eivät missään nimessä hyväksy väitettä siitä, että paavi edustaisi heille tärkeätä uskonnon muotoa. Intiassa hindut eivät puolestaan kestä muslimeja, vaan sotivat paikallisesti heitä vastaan. Kuvitelma uskontojen rauhanomaisesta rinnakkainelosta tarkoittaa käytännössä muutaman liberaalin ajattelijan keskinäistä yhteydenpitoa. Ja ajatellaanpa Vatikaania. 

Muistutan vain siitä, että Vatikaanin teologia on tiukasti kiinni Katolisen kirkon katekismuksessa. On suorastaan surkuhupaisaa lukea muutaman dissidentin kuvitelmia siitä, että katolinen kirkko olisi todellisesti muuttanut näkemyksensä ihmisen pelastumisesta. Katekismuksen mukaan ihmisen pelastus on sidoksissa paavin yksinvaltaisesti ohjaamaan kirkkoon. Hänen katsotaan olevan Kristuksen sijainen, pontifex maximus ja koko universaalin kirkon pää (Caput universalis ecclesiae) (CC § 882). Paavin auktoritatiivinen valta kattaa koko kirkon ja sen piispat ja siten koko kirkon toiminta saa valtuutuksensa yksinomaan häneltä (§883). Hän jakaa “virkaansa” alaspäin ja lopulta niin sakramentit kuin aneet, hyvitysteot ja sieluparan rangaistusaika kiirastulessa ovat kaikki sidoksissa paaviin. Tuo teologia on himmeli, jossa jokainen osa liittyy toiseen. Kun poistat yhden palan, himmeli lysähtää. Siksi yhtään osaa ei todellisuudessa poisteta. Pietarin istuinta ei saa horjuttaa.

Subjektiivinen aikamme

Irrallisen tuntuisilla ajankohtaisilla aiheilla ja uutisilla tuntuu siten olevan hämmentävän paljon yhteistä. Julkisen sanan tapa käsitellä aatteita, moraalia ja uskontoa on subjektivismin ohjaamaa. Tähän on päädytty monia teitä. Vaikuttavimmat tekijät ovat tietenkin kristinuskosta luopuminen ja Raamatun hylkääminen. Kun kiintopiste katoaa, tilalle tulee omakohtainen kokemus ja sen mukainen kuvitelma. Itse rakennettu virtuaalinen maailma.

Joudumme kysymään: onko Kristuksen uskonto siis jotain, jonka määrittelemme itse – jopa eri uskontokuntien kesken? Jos katsomme maailmaa jälkikristillisen lännen näkökulmasta, yhtä vastausta ei enää ole. Yhtenäiskulttuurin jälkeen tulee epäyhtenäinen kulttuuri.

Samalla ihmiset menettävät kyvyn vastata olemassa olevien uskontojen todelliseen erilaisuuteen. Lännessä hindulainen maailmakuva käy protestanttistenkin kirkkokuntien piirissä monille, kunhan pysytellään henkilökohtaisen uskonkokemuksen piirissä eikä liikaa ajatella karmaa ja tulevaa elämää eläimenä tai kastittomana. Jopa jihadismista on tullut edelleen myös protestanttisten kirkkojen piirissä hyväksytty itsensä ja uskontonsa kokemisen tapa – ainakin kuluneen vuoden poliittisesti sävyttyneessä keskustelussa Hamasin terrorismista.

Evankelisen kristityn sanoma tällaisen maailman keskellä on pysäyttävä. Synti kadottaa. Vihanpito ansaitsee Vuorisaarnan mukaan Jumalan tuomion ja surmatyöt kadottavat ihmiset helvetin liekkeihin. Saman tekevät tietenkin paha puhe ja luottamuksen pettäminen. Mutta laki ja evankeliumi pysyvät voimassa. Siksi sijaiset eivät riitä. Kirkolla on evankeliumi Kristuksesta. Vain itsensä uhrannut syntien sovittaja voi auttaa langennutta maailmaa. Emme tietenkään tiedä, miten Pyhä Henki valmistelee ja kutsuu ihmisiä evankeliumin luo. Vanhat saarnaajat sanoivat viisaasti, että yleensä ihmiset tulevat uskoon väärin ja vääristä motiiveista. Syntisten Vapahtaja kirkastuu heille sitten vähitellen. Raamatun viesti on joka tapauksessa vakava: taivas on suljettu, ja sinne on vain yksi Tie.