Ateisteja alttarilla 20 vuotta? Eräästä kirjasta ja kirkon maallistumisesta

Kirjoitin pamflettini Ateistit alttarilla kaksikymmentä vuotta sitten. Siitä on pitkä aika. Sen jälkeen syntyneet ovat jo täysi-ikäisiä ja jotkut heistä ovat opiskelemassa teologiaa. On siis oikeutettua sanoa, että kuluneiden vuosien aikana valmistuneet papit ovat juoneet jo Alma materin äidinmaidossa karvaita oppeja. Kuten pamfletin sivuilta voi yhä nähdä, monet suomalaiset teologit hylkäsivät opinkohdan toisensa jälkeen, olipa kyse sitten synnistä ja sovituksesta, tai ylösnousemuksesta ja ikuisesta elämästä. Yliopistosta käytetty nimitys Alma mater alkoi siten muistuttaa alkuperäistä merkitystään: termi viittasi antiikin Roomassa “maaäiteinä” pidettyihin naisjumaluuksiin. Vanhan testamentin ensimmäisen käskyn Herra alkoi vaihtua maallisiin jumalattariin.

Tänä päivänä näkemykset ovat usein toiset. Eksegeetit eivät enää johda keskustelua. Juuri kukaan ei enää vaadi kirkkoa muuttamaan oppejaan vain historiallis-kriittisen tutkimuksen perusteella. Sen sijaan feminismi pyrkii asettamaan oletetun patriarkalismin kyseenalaiseksi myös kristillisessä teologiassa. Postmoderni gender-ideologia haluaa muuttaa käsitykset seksuaalisuudesta ja avioliitosta. Ja jopa queer-teoria on löytänyt tiensä teologien pariin vaatimuksillaan seksuaalisuuden monimuotoisuuden tuomisesta teologian tekemisen osaksi. Ja tässä vain muutama esimerkki.

Tosin on muistettava, että suhtautuminen Raamattuun on usein yhtä nihkeä ja ylimielinen. Jotain 1990-luvun liberalismista on jäänyt suomalaisen teologian pysyväksi osaksi. Kun esimerkiksi yllä mainitusta avioliittonäkemyksestä kiistellään, piispoja myöten puheenvuorojen käyttäjät esittävät, että Raamattu ei voi olla kirkon opetuksen lähde. Se on siihen liian sekava ja vanhoillinen. Kukapa ei olisi kuullut väitettä, että Raamattu ei voi enää olla yhdenkään kirkon opin peruste. Tai tätä: “kaikki on vain tulkintaa”. No ei ole, eikä kaikki ole suhteellista tulkintaa myöskään väitteen esittäjien mielestä. Heidän omat vaatimuksensa eivät nimittäin koskaan ole “vain tulkintaa” tai ilmassa roikkuvia näkemyksiä – vaan ehdoton lopullinen totuus. 

Vuosien jälkeen on hauskaa ja hyödyllistä lähteä muistelemaan kirjan teesejä ja arvioimaan niiden ajankohtaisuutta. Kommentoin seuraavassa eräitä keskeisiä pamfletin kohtia, arvioin esimerkkien luonnetta ja vertailen asetelmaa sitten tämän päivän teologisiin ja kirkollisiin aiheisiin. Roomalaiset jumalattaret lienevät yhä olemassa, mutta niiden sanoma on nykyään kovin toisenlainen. Toivon tämän analyysin palvelevan kahta asiaa: mitkä aiheet ovat yhä jäljellä nykyisessä keskustelussa, ja mikä kaikki on muuttunut. 

Johdanto: Radikalismin teesit kirkossa

Pamfletin johdannossa otin esille eräitä periaatteellisia kysymyksiä. Koska jokainen luku alkoi messevällä sitaatilla, olin tähänkin ottanut periaatteellisen lauseen professori Heikki Räisäsen tekstistä: ”Jos elämä on kenties riistänyt meiltä taivaan, se on  samalla vapauttanut meidät helvetistä.” 1990-luvulla pohdittiin suuria asioita ja vastakkainasettelut olivat usein suorastaan järkyttäviä. Onko ihminen syntinen? Onko Jumala Pyhä? Onko synti todellista ja tuleeko koskaan viimeistä tuomiota Herran edessä? Moni radikalismin omaksunut teologi oli myös Suomessa vakuuttunut siitä, että tiede on vapauttanut meidät niin Jumalasta kuin helvetistä.

Kirjan alussa muistutin lukijoita siitä, että papeilla on vaikeuksia uskonoppien kanssa. Pappien ja lehtorien uskonkäsityksistä tehdyssä tutkimuksessa todettiin taannoin, “että vain puolet papeista ajattelee Raamatussa kuvattujen ihmeiden tapahtuneen oikeasti. Kolmasosa papeista epäilee Jeesuksen neitseestäsyntymistä. Helvetin olemassaoloon uskoo miehistä vielä kolme neljäsosaa, mutta naispapeista ja lehtoreista tutkimuksen mukaan enää hieman yli puolet (Niemelä, Uskonko niin kuin opetan?)”. Tämä siis lainaus pamfletistani.

“Luterilainen teologia käy läpi murrosta”, kirjoitin 20 vuotta sitten. “Kirkon piirissä on yhä enenevässä määrin pappeja ja muita työntekijöitä, jotka haluavat jättää kirkon vanhat opit historiaan ja määritellä uskonkäsitystä muulla tavalla. He eivät enää puhu synnistä eivätkä välttämättä edes pelastuksesta. Heille armo merkitsee jotain muuta kuin vapautumista viimeisen tuomion uhasta. Taivaskin on heille usein vain vertauskuva hyvästä elämästä tässä ajassa – ennen kuolemaa.”

2000-luvun alun keskustelussa oli erikoinen piirre, joka liittyi ateismiin. “Kirjan otsikko on provosoiva, mutta sille on selkeä perustelunsa. Tarkoituksena ei tietenkään ole väittää, että kaikki analyysissä käsiteltävät teologit olisivat ateisteja. Siitä huolimatta kysymys ateismista on kyseisessä keskustelussa olennainen. Ensinnäkin jotkut suomalaisetkin papit ovat ilmoittaneet olevansa ateisteja. Ulkomailla tällaisia teologeja on jo runsaasti. Toiseksi eräät teologit ilmoittavat ohjelmakseen teismin kieltämisen. Persoonallisen Jumalan kiistäminen on muokattu käsitys a–teismistä, vaikka kirjoittajat käyttävätkin vielä nimitystä Jumala.”

Itse kirjan perusteesi liittyi juuri tämän aiheen piirissä tekemääni huomioon: “Erikoisinta radikalismin teologiassa on kuitenkin se, että teologien käyttämät perustelut ovat usein samoja – joskus lähes sanasta sanaan samoja – kuin ateistien käyttämät perustelut. Näin herää mielenkiintoinen kysymys siitä, miten radikalismi ylipäätään enää eroaa kristinuskon vastaisesta ajattelusta.” Olin löytänyt aikansa kuuluisimman ateistin, metsämaatieteen professori Viktor Toivo Aaltosen kirjan Miksi en ole kristitty. Sitä lukiessani havahduin siihen, että Aaltosen käyttämät perusteet olivat todellakin samoja kuin teologien kirjoista löytämäni väitteet. Tämä rinnastus oli niin herkullinen, että sitä oli pakko tutkia tarkemmin. 

Seuraavassa lainaan pitkälti ensimmäistä päälukua, koska sen avulla lukija saa hyvän käsityksen kirjani analyysistä ja pääteeseistä. Tämän päivän näkökulmasta kirjoittamani kommenttini erotan tekstistä kursiivilla alalukujen lopussa. 

“Ihminen ei ole syntinen”

”Kertomuksemme mies ja nainen söivät kielletystä puusta... ja havaitsivat, ettei se johtanutkaan kuolemaan vaan ihmisen rajallisuuden, sukupuolisuuden ja kutsumuksen uuteen tiedostamiseen.” (Wille Riekkinen)

Kirkon edustaman ihmiskäsityksen ensimmäinen lähtökohta on vuosisatojen ajan ollut näkemys synnistä. Raamatun mukaan ihminen elää synnin vallassa ja olemuksellisesti syntisenä. Maailmassa oleva paha selittyy osaltansa ihmisen ulkopuolelta, koska lankeemus on tullut houkutuksena. Osaltansa se kuitenkin dramaattisella tavalla selittyy ihmisen itsensä toiminnasta. Juuri ihminen itse kahmii valtaa, toteuttaa mielihalujaan väkivalloin ja tuhoaa toisia jopa tarkoituksettomasti.

Synti osoittautui kuitenkin pahaksi sanaksi. Valistuksen valot suunnattiin jo 1700-luvulla kohti kirkossa vallitsevaa pimeyttä. Voltairen nimissä voidaan sanoa, että länsimaisen humanismin keskeisimpänä lähtökohtana oli Raamatun ihmiskäsityksen murtaminen. Tieteen ajateltiin osoittaneen, että ihminen ei suinkaan ole olemuksellisesti syntinen. Synti oli vain väline, jonka avulla kirkko pyrki pitämään ihmisiä vallassaan. Syyllistämällä kuulijansa papit pitivät heitä henkisissä kahleissa ja ohjasivat heidän elämäänsä mihin suuntaan halusivat. 

Voltairen aikalainen, valistusfilosofi Condillac, antoi ajatukselle tieteellisen muodon. Condillacin mukaan ihminen ei ole syntyessään hyvä eikä paha. Ihmisen muokkaa hänen ympäristönsä. Hyvä kasvatus tuottaa hyviä ihmisiä. Siksi eurooppalaiset tarvitsevat asiallista kasvatusta, eivät jumalallista armoa. Kunhan yhteiskunnan olosuhteet saadaan muutetuksi, ihmiskunta muuttuu paremmaksi.

Kaksi vuosisataa myöhemmin valistuksen tavoitteet ovat valtaamassa teologiaa ja kirkkoa. Jos kirkossa omaksutaan luonnontieteellinen maailmankuva, täytyy myös ihmisen olemusta kuvata uudella tavalla. Meitä ei voi enää nimittää syntisiksi. Ihmisen tilanne tulee arvioida toisin. Raamatun kertomukset synnistä täytyy tulkita eri tavoin kuin ennen. 

Darwin, Freud ja teologit

Muuttuva ihmiskäsitys nousee meidän kulttuurissamme ennen kaikkea luonnontieteen, biologian ja psykologian näkymistä. Ehkä kaikkein eniten kirkon vanhoja käsityksiä on muuttanut Darwin evoluutioteorioineen. Länsimaisessa ajattelussa ihminen on eläin. Ihminen ei ole Jumalan kuva, vaan pikemminkin sukua sukkulamadolle. 

Esimerkiksi Heikki Räisänen sanoo evoluutioteorian muuttavan meidän syntikäsitystämme olennaisella tavalla. Koska evoluution ajatus kumoaa käsityksen olemuksellisesta syntiinlankeemuksesta, teologian täytyy löytää uusi tapa käsitellä ihmistä ja hänen elämäänsä. 

   “Ihminenhän ymmärretään kristinopissa juuri olennoksi, joka on syntinen ja turmeltunut. Perinteinen teologia tietysti sanoo, että ihminen on tällainen vasta syntiinlankeemuksen jälkeen... Mutta tällöin unohdetaan, ettei (kohtuullisen) perinteinenkään teologia enää Darwinin jälkeen usko syntiinlankeemukseen konkreettisena (esi)historiallisena tapahtumana, jonka jälkeen asiat olisivat jotenkin toisin kuin ne olivat sitä ennen.” (Uuteen uskoon, 46).

Darwinin maailmassa Raamatulla ei ole sijaa. Synnin käsite ei todellisuudessa kuvaa ihmisen tilannetta. Sen sijaan ihminen on autonominen, itsenäinen, suhteessa tähän maailmaan. Ihmisen on löydettävä oma tiensä ja harkittava omat elämänarvonsa ilman Raamatun antamia lähtökohtia. 

Suomalaista keskustelua usein virittänyt amerikkalainen emerituspiispa John Spong on darwinistisella teesillään asettanut tilanteen samalla tavalla kuin Räisänen. ”Raamatun kertomus täydellisestä ja päättyneestä luomisteosta, jonka piiristä ihmiset lankesivat syntiin, on esi-darwinilaista mytologiaa ja jälki-darwinilaista hölynpölyä.” (Internet-teesit).

Teologien esittämien näkemysten rinnalla on mielenkiintoista esitellä eräitä rationalistisen ateismin näkemyksiä, sillä ne eivät useinkaan poikkea teologien käsityksistä. Kuuluisimpia suomalaisia kristinuskon vastustajia takavuosilta on metsämaatieteen professori Viktor Toivo Aaltonen, joka kirjoitti hyvin yksityiskohtaisen kritiikin kirjassaan Miksi en ole kristitty. Myös Aaltosen käsitys syntiinlankeemuksesta vastaa läheisesti Räisäsen näkemystä.

”Oppi syntiinlankeemuksesta on sitä mahdottomampi siksi, että se on kehitysopin vastainen. Kun ihminen kehitysopin mukaan on eläimelliseltä asteelta villistä tilasta vähitellen noussut siksi, mitä hän nyt on, syntiinlankeemuskertomus edellyttää ihmisen olleen alkuperäisesti täydellisen.” (Miksi en ole kristitty, 90). 

Luonnontieteellisen ajattelun mukaan ihminen on aina ollut sellainen, kuin hän on. Siksi ihmisen syntisyydestä ei sovi enää puhua. Tosin tälläkin käsityksellä on ongelmansa. Mitä nimittäin pitäisi ajatella maailmassa yhä olevasta pahuudesta? Jos se ei ole syntiä, onko se jonkinlaista eläimellisyyttä? Teologit ja luonnontieteilijät ovat tältäkin osin aivan saman ongelman edessä.

Toinen keskeinen vaikuttaja ihmiskäsityksen kohdalla on ollut Freud psykologian ja psykiatrian teorioineen. Hänen näkemyksiään on toisinaan sovellettu koko uskonnon selittämiseen, mutta myös pienempiä yksityiskohtia on nostettu esille. Niin sanotun freudilaisen ihmiskuvan avulla voidaan selittää vaikkapa koko syntiinlankeemuskertomus.

Wille Riekkisen mukaan syntiinlankeemuskertomus on kuvaannollinen kasvukertomus. Se on myyttisen kertomuksen  muotoon puettu selitys itse elämästä. Kyse on siitä, miten ihminen selviytyy ”raadollisen arkipäivän” valintatilanteista. ”Juuri arkipäivän valintatilanteissa joudumme kasvokkain niin hyvän ja pahan, elämän ja kuoleman, työn ja rakkauden, ihmisen kutsumuksen, sukupuolisuuden kuin myös itsenäistymiseen (adam = ego) aina liittyvien kasvukipujen kanssa.” (emt., 89).

Hänen tulkintansa mukaan kertomuksessa kuvataan, miten ihminen on alkuajoista lähtien joutunut “ristiriitatilanteisiin, kasvuprosessiin ja ihmisen keskeneräisyyden tunnustamiseen”. Adam merkitsee hänelle minää, ja koko kertomus itsenäistymisprosessia. 

Vanhan testamentin lankeemuskertomus selittyykin täysin psykologian avulla. ”Nykytermein voisikin sanoa, että paratiisikertomus kielii ihmisen ’syntiinnoususta’. Se ei koske vain tiedon hamuamista, vaan merkitsee kapinaa Jumalaa (vanhempien arvovaltaa) vastaan. Samalla se kertoo niistä syyllisyydentunnoista, joita aikuistuva ihminen eri elämänalueilla aina kokee.” (emt., 96).

Raamatun kertomuksen teologinen sisältö kääntyy luonnollisesti täysin ympäri. Jumalaa vastaan nouseminen ei ole enää rikos ensimmäistä käskyä vastaan, vaan luonnollinen kasvutapahtuma. Ihmisen pitääkin nousta auktoriteetteja vastaan, koska muuten hän ei kykene aikuistumaan ja itsenäistymään. Itsenäistymisessä ihminen saa kielletystä hedelmästä siten “todellista tietoa”. 

“Kertomuksemme mies ja nainen söivät kielletystä puusta, nousivat paratiisin vartijaa vastaan ja havaitsivat, ettei se johtanutkaan kuolemaan vaan ihmisen rajallisuuden, sukupuolisuuden ja kutsumuksen uuteen tiedostamiseen. Lähtiessään toteuttamaan uudistettua kutsumustaan viljellä maata paratiisin ulkopuolella he saivat lähteä Jumalan vaatettamina ja varustamina... Näin paratiisin vartijakin ilmaisi hyväksymisensä opintielle lähteneelle ihmiselle.” (emt., 97).

Valistuksen ihmiskäsityksen piirteet ovat helposti nähtävissä radikalisoituneessa teologiassa. Syntiä pidetään virheellisenä nimityksenä ihmisen elämän vaikeuksille. Ihmiset täytyy vain kasvattaa oikein ja tasapainoisesti. Silloin he kykenevät vastuulliseen elämään yhteisössä ja yhteiskunnassa.

Tässä teologiassa kirkko on alkanut myöntää vanhan kirkonvastaisen kritiikin väitteitä todeksi. Synti on ollut vain väline, jonka avulla kirkko pyrki pitämään ihmisiä vallassaan. Modernille ihmiselle täytyy tarjota siivompi tapa puhua ihmisen asemasta ja tilanteesta Jumalan maailmassa. Perinteisen saarnan korvaa kasvatus ja ripin tilalle tulee terapointi.

Radikalisoituneessa teologiassa Raamatun perinteinen käsitys synnistä vaihtuu psykologiseksi kasvuprosessin ajatukseksi. Teologisesti muutos on merkittävä. Sen yhteydessä ei enää voida puhua lopulliseen oikeudenmukaisuuteen pyrkivästä, syntiä vihaavasta Jumalasta. Edelleen käsitys sovituksesta muuttuu täysin. Koska syntiä ei pidetä ihmisen perimmäisenä, iankaikkisuutta koskevana ongelmana, termillä “sovitus” tarkoitetaan vain ihmisen ja Jumalan “kumppanuutta” vaikeiden olosuhteiden keskellä tapahtuvassa elämäntaidon hankinnassa. Tosin lukijalle jää hieman avoimeksi, mihin itsenäinen ihminen ylipäätään enää tarvitsee taivaallista ”kumppania”.

KOMMENTOINTIA: Esimerkit löytyivät helposti alussa mainitulta professori Räisäseltä, ateisti-piispa Spongilta, ja tietenkin kristinuskon kiivaalta vastustajalta V.T. Aaltoselta. Jokainen näkee argumenttien samanlaisuuden. Riekkinen puolestaan nosti esille psykologisoivan tulkinnan. Samaan aikaan kirkossa keskusteltiinkin paljon “psykokirkosta”. Sammeli Juntunen kritisoi suuntausta kirjassa Horjuuko kirkon kivijalka? Itse aiheesta kuuluisuutta sai Janne Kivivuoren teos Psykokirkko. 

Nämä suuntaukset ovat voimistuneet kahdella tavalla. Yhtäältä luonnontieteellisestä näkemyksestä on tullut sanomalehtitason eli “hesarismin” perustekijä, johon vedoten kristinuskon koko opillinen perusta hylätään. Toisaalta psykokirkko on ilmiönä muuttunut niin sanotun henkisyyden laajentumisen myötä. Monet pastorit opettavat mindfulnessia ja joogaa. Löytyy kristillistä mantrameditaatiota ja buddhalaisuuden muita muotoja, joita esimerkiksi Turussa kouluttaa hengellisen ohjauksen pastori Anni Pesonen. Hänen mainitsemisensa ei ole maalittamista, vaan dokumentoinnin vaatimuksesta totean yksinkertaisesti hänen toimivan tällaisessa tehtävässä (tästä kertoo Turun Sanomat). 

On kuitenkin huomattava, että vanha asetelma on nykyään horjumassa monesta muusta syystä. Luonnontieteellinen käsitys ihmisestä ja ihmisyydestä on muuttumassa esimerkiksi siksi, että identeettipolitiikan mukainen lainsäädäntö on jo tehnyt Suomessa sukupuolesta ilmoitusasian. Biologisen sukupuolen kannattaminen ei ole meillä vielä rikos – kuten se on joissain muissa maissa – mutta siihen suuntaan ollaan menossa. Buddhalaiset meditaatiomenetelmät rikkovat biologista maailmankuvaa puolestaan siten, että ihmisen kuvitellaan olevan ylimaallisten energiavirtojen risteyspaikkoja. Meditaatiolla pyritään vaikuttamaan näihin virtoihin ja saavuttamaan henkinen tasapaino. Moni järkeilyn perusteella uskon hylkäävä omaksuu pian hindulaisen maailmankuvan.

Synti ja pahuuden ongelma

Ja pamfletin analyysi jatkuu. Syntikysymyksen käsittely ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista. Meidän ajastamme on nimittäin paljon helpompi löytää esimerkkejä hirmuteoista kuin humanistien lämpimästä sympatiasta. Valistuksen optimistinen kasvatusohjelma ei jostain syystä oikein näytä menevän eteenpäin. Sen tietävät myös uusia uria aukovat teologit. Auschwitz ja Ruanda voittavat kepeästi koulusivistyksen kauniit tilastot. Perheväkivalta ja raiskaustapaukset vievät terän pois sinisilmäisiltä toiveilta moraalisesta kasvatuksesta.

Radikalisoitunut teologia joutuukin näiden kysymysten kanssa jännitteiseen tilanteeseen. Polttouunien ja joukkohautojen edessä on vaikea tehdä johdonmukaisesti darwinistista teologiaa. Mutta voiko syntikäsitettä palauttaa enää teologiaan? Esimerkiksi Räisänen siirtää vastuun kokonaan Jumalalle. Kokemus julmasta maailmasta johtaa hänet lopulta hylkäämään ajatuksen Jumalan kaikkivaltiudesta. “Kriittinen kysymys koko tälle profeetalliselle traditiolle kuuluu, onko kuva kaikkivaltiaasta historian Jumalasta vielä uskottava. Kestääkö Exodus-usko ja usko kaikkivaltiaan armolliseen johdatukseen Auschwitzin ja Hiroshiman?... Eikö meidän olisi kuunneltava vakavammin niitä, jotka tulkitsevat uustestamentillisen ristin teologian kaiken ‘menestysteologian’ vastakohdaksi niin radikaalisti, että kehottavat valitsemaan kaikkivaltiaan ja kärsivän Jumalan välillä?” (Uuteen uskoon, 136-137).

Maailman kärsimys suunnataan darwinistisessa asetelmassa Jumalaa vastaan. Maailma on julma ja kylmä paikka – ja sellaisena kyllä Jumalan luoma. Siksi Jumalan kaikkivaltius joutuu väistämättä kyseenalaiseksi. Tosin se yksityiskohta, että Jumala ei mahdu Darwinin maailmaan edes luojana, jää nyt unholaan. 

Vastaava ajattelu on luonteenomaista kotimaista keskustelua synnyttäneelle pamfletille Kaikki pääsevät taivaaseen, jossa Antti Kylliäinen hakee ratkaisua pahan ongelmaan. Räisäsen tavoin hänkin  käsittelee ensin kysymystä synnistä. Sen hän tekee tosin melko ristiriitaisesti. Puhuessaan kärsimyksestä ja pahuudesta synti on hänelle niin suuri ongelma, että Jumalan valta täytyy kumota. Auschwitzin ja Hiroshiman tragedioihin vedoten hänkin kuvaa maailman absurdin ristiriitaisuuden pesäpaikaksi. ”Kärsimys on niin suuri paha, ettei mikään tarkoitus kykene pyhittämään sen olemassaoloa eikä mikään hyvä riitä peittämään sitä näkyvistä.” (Kaikki pääsevät taivaaseen, 44). 

Käytännössä kuitenkin pahan ongelma näyttää muuttuvan ratkaisevasti siinä vaiheessa, kun teologin pitäisi siirtyä vastausten antamiseen. Kylliäinen hylkää radikaalin pahan käsitteen määritellessään ihmisen tilannetta. Hän pitää syntiä toisaalta pelkkänä vajavaisuutena: “Synniksi voidaan sanan varsinaisessa merkityksessä nimittää ainoastaan meissä olevaa vajavaisuutta.” (emt., 80-81).

Se järkyttävä maailman turmelus, joka tuotti Auschwitzin ja Hiroshiman, ja jonka perusteella tekijä oli ensin päätynyt kiistämään koko perinteisen Raamatun käsityksen Jumalasta, olikin seuraavassa vaiheessa vain pientä vajavaisuutta, jonka kanssa ihmisen on pyrittävä tulemaan toimeen. Tämä siirtymä vaatii aivan erityistä hyppäystä luottamukseen, mutta se tapahtuu johdonmukaisuuden varjolla. Selitys kuulostaa vaisulta: koska Jumala on Luoja, mutta kaikkivaltiuteen kykenemätön Luoja, hän on tullut luoneeksi vajavaisen maailman.  Siksi syytä synnille tuleekin hakea luomiskertomuksesta, ei lankeemuskertomuksesta.

Tämän jälkeen pitäisi olla melko vaikeata siirtyä takaisin rakastavan Jumalan käsitteeseen. Radikalismin teologit kuitenkin pyrkivät siihen. Jumalan halutaan ennen kaikkea olevan lempeä. Johdonmukaisuuden nimessä tuollaisesta yrityksestä olisi kuitenkin kaiketi syytä luopua.  

Ei ole aivan selvää, mikä on kyseisen luonnontieteellisesti perustellun teologian tärkein peruste ja mikä on sen varsinainen päämäärä. On ilmeistä, että kirjoittajat pyrkivät ensinnäkin jonkinlaiseen luonnontieteellisen maailmankuvan mukaiseen kokonaisuuteen. Jumalakäsitystä luodaan vain tämän maailman ja ennen kaikkea ihmisen olemassaolon ehtojen perusteella. Toiseksi nämä ehdot ovat varsin vaikeat. Ihminen elää ikäänkuin heitettynä maailmaan, jossa julma taistelu ja vahvemman oikeus näyttävät säätelevän kaikkea. Teologiassa ei enää katsota olevan käyttöä Jumalan ilmoitukselle tai hänen käskyilleen. Koska siinä ei enää puhuta synnistä, tuomiosta ja kadotuksesta pelastuksen vastakohtana, olisi kuva Jumalasta kaiketi luotava ensimmäisen lähtökohdan mukaisesti. 

KOMMENTOINTIA: Omana aikanamme käsitys oikeasta ja väärästä on kääntynyt aivan toisella tavalla päälaelleen. Se johtuu postmodernismista, joka käsittelee kristinuskoa vanhentuneena “suurena kertomuksena”. Kristinuskoa pidetään pahan lähteenä – tässäkin samaan tapaan kuin ateistit Dawkins ja Hitchens – ja siksi kristillistä moraalia pidetään alistavana. Some-aktivistien verkostot olettavat edustavansa “sosiaalista oikeudenmukaisuutta” ja tuovansa kristinuskoa paremman moraalin länsimaihin. Samoja väitteitä esittävät kirkon piirissä monet Tulkaa kaikki -liikkeen teologit ja muut kannattajat. 

Judith Butlerin ja hänen kannattajiensa mukaan kristinuskon ajama patriarkalismi on ihmiskuntaa orjuuttava paha. Tämän ajattelun omaksuneet teologit sanovat – etenkin ulkomailla – että kristinusko on ainoa synti, josta ihmiskunnan olisi päästävä eroon.

Teologien rinnakkaisuus ateistien näkemyksiin jatkuu näin ollen vuosikymmenten yli. Jos Raamatun Jumala ei ollut Räisäselle tai Kylliäiselle Kaikkivaltias Jumala ja rakkauden lähde, hän on sitä vielä vähemmän postmodernille feminismille ja gender-ideologialle. Koska uusien virtausten mukaan kaikki on pelkkää diskurssia, Raamatun jumalakuva on väärä diskurssi. Se on heille virheellinen käsitys jumaluudesta – suorastaan kuin ateistipiispa Spongille, joka kuvaa Raamatun Jumalaa väkivaltaiseksi pedofiiliksi. 

Syntikäsityksen ratkaiseva merkitys

Takaisin kirjaan. Vaikka kysymys synnistä on joidenkin mielestä vain pieni kristinopin yksityiskohta, se osoittautuu erityisen keskeiseksi ja tärkeäksi. Siihen ovat sidoksissa käsitykset sovituksesta ja pelastuksesta. Koko Jumala-käsitys riippuu siitä, miten ajatukseen synnistä suhtaudutaan. Ja näistä syistä itse asiassa käsityksemme kristinuskon luonteesta on riippuvainen syntikäsityksestä. Siksi synti-aiheeseen on palattava jäljempänä monta kertaa muiden teemojen käsittelyn yhteydessä.

Miksi kirkossa sitten pitäydytään vielä Raamatun käsitykseen synnistä? Miksi valistuksen arkijärkinen sanoma ei ole valloittanut kaikkia teologeja? Syitä on ainakin kaksi. Ensimmäinen koskee Raamattua ja suhtautumista Jumalan Sanaan. Toinen taas koskee käsitystämme ihmisestä ja maailmasta. Kirkossa luottamus Raamattuun on suurelta osalta yhä voimakas. Ei ole aivan yksinkertaista yrittää korvata Raamatun perustalle rakentuvaa teologiaa esimerkiksi darwinistisella tai freudilaisella ideologialla. Lähemmin tarkasteltuna nuo aatteet nimittäin ovat osoittautuneet aikansa lapsiksi ja hyvin puutteellisiksi tavoiksi yrittää selittää maailmaa ja elämää.

On tietenkin selvää, että aikamme Euroopassa uskontoon suhtaudutaan aivan toisella tavalla kuin ennen. Monet ihmiset ovat sisäistäneet materialismin näkemykset. Jumalaa ja uskonnollisuutta pidetään Freudin tavoin ihmisen toiveiden heijastumana tai Durkheimin tavoin yhteisöllisyyteen liittyvän yhteishengen symbolina. Synti-käsitettä ei käytetä ihmisen elämän kuvauksessa. Ihmistä pyritään sen sijaan vapauttamaan henkisen kasvun esteistä ja kasvattamaan kunnollisiksi yhteisön jäseniksi materialistisen arvopohjan perustalla.

Kirkolle Jumala on kuitenkin jotain muuta. Jumala on itsensä ilmoittava Kaikkivaltias. Kirkon uskon mukaan Raamattu kertoo totuuden ihmisen tilanteesta maailmassa. Raamatun Jumala ei tyhjenny psykologiseksi heijastukseksi eikä yhteisöllisyyden tunteen ilmaisuksi. 

Kirkon näkemys saa lisäksi uskottavuutta siitä, että yksinkertainen humanismi – voltairelainen usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen – ei vastaa ympäröivän maailmamme todellisuutta. Ihmisten ongelmat tuntuvat olevan selittäjiään suurempia. Raakaa maailmaa täytyisi voida selittää syvemmällä tasolla kuin pelkkänä kasvatusfilosofisena ongelmana.

Raamatun kuvaus ihmisestä menee syvälle. Se tunkeutuu ihmisen raadollisuuteen ja paljastaa, että ketään ihmistä ei pakoteta tuhoamaan toisia tai hakemaan hyötyä toisten kustannuksella. Jumala ei saa aikaan sitä pahaa, jota teemme. Kykenemme aivan hyvin siihen itsekin. 

Jännitteet ihmiskäsityksen kohdalla muistuttavat siitä, että varsinainen teologia ei ole mahdollista ilman ilmoitusta. Maailmasta ei saa oikeata kuvaa ilman Raamattua. Ihmisen lähtökohdista rakennettu teologia jää ihmisen rajoittuneisuuden kahleisiin. Niin sanottu luonnollinen teologia ei löydä langenneen maailman ongelmien ydintä. 

Kun darwinistinen teologi etsii vastausta pahuuden ongelmaan, hän ajautuu pohdinnoissaan sisäiseen ristiriitaan. Ihmistä ei voi samalla kertaa osoittaa sekä pahaksi että hyväksi. Sivistynyt eurooppalainen ei ole yhtä aikaa julma ja lempeä. Ongelma ei ratkea sillä, että ihmisen sanotaan olevan olosuhteiden uhri ja pyrkivän koko sydämestään hyvään, mutta Jumalan taas väitetään olevan heikko ja syypää pahaan. 

Tuolla tavalla määritellyn ihmisen korottaminen Jumalaa vastaan ei ole uskottavaa. Ihminen pitäisi nimittäin ensin osoittaa paljon paremmaksi, kuin miten nyt on asian laita, ja Jumala pitäisi osoittaa aktiiviseksi pahan tuottajaksi. Tällä hetkellä kuitenkin kaikki pahuuden esimerkit Hitleristä ja Stalinista Idi Aminiin sattuvat olemaan mitä suurimmassa määrin ihmisiä – osa heistä vielä korkeasti koulutettuja, länsimaisia sivistyneitä humanisteja. 

KOMMENTOINTIA: Ovatko radikalisoituneet teologit siis ateisteja? Mitä pamfletin analyysit paljastivat ja paljastavat nykyään? Kirjan tärkein teesi piti paikkansa – ja pitää paikkansa yhä tänään. Länsimainen protestanttinen teologia ja etenkin luterilainen teologia on sopeutunut niin täydellisesti mekanistiseen materialistiseen maailmankuvaan, että radikalisoituneet teologit yksi toisensa jälkeen sortuvat oppeja purkaessaan käyttämään samoja väitteitä kuin ateistit. Tämä on tietenkin paradoksi ja synnyttää yliopistolla sukupolvesta toiseen suuren ongelman: miksi ihmeessä nämä teologit jäävät kirkkoon ja haluavat jopa papeiksi, vaikka eivät usko juuri mihinkään siitä, johon sitoutuvat valalla tai lupauksella virkaan astuessaan? Idealistiset opiskelijat ovat ihmeissään kyselleet tätä vuosikymmenestä toiseen, eikä vastausta tule. Samat teologit, jotka puhuvat suureen ääneen sisäisestä rehellisyydestä, elävät jopa juridisessa (<kirkkkolaki) mielessä tosiasiallisessa epärehellisyydessä. Niin vaikea on vanhan kansankirkollisen luterilaisuuden kulttuurinen tilanne Suomessa. 

Vuosien myötä kuitenkin moni asia muuttuu. Patriarkalismia metsästävä feminismi pitää usein vanhaa ja jäykkää historiallis-kriittistä tutkimusta miesten sapelinkalisteluna ja hylättävän savupiipputeollisuuden jatkeena. Jumala-kysymys näyttäytyy postmodernina aikana toisenlaisena, kun kyseessä onkin lähinnä vain sisäinen kokemus ja oman uskonnollisuuden sanoittaminen. Siihen ei tarvita ateisteja – ei edes “kristillisiä ateisteja” – jotka ovat kieltäneet aidon henkisyyden kokemisen rationalistisella järkeilyllään. Saattaa olla, että tästä syystä uutta sukupolvea innostaa enemmän Marcus Borgin “progressiivinen” uskonnollisuus, jossa kaikki uskonnot nähdään reitteinä ylös samaa jumaluutta kohti, olipa tämä sitten persoonallinen tai ei. 

Teologisesti lienee syytä panna kuitenkin merkille, että kristillisen ateismin hylkäämät aiheet tai opit eivät juuri palaa postmodernina aikana. Jumala ei ole Pyhä, Kristus ei ole ainoa Sovittaja, eikä synti ole ihmistä kadottava voima näille uudistajille. Sen sijaan uudistajat kuvittelevat ryhtyvänsä jumaluuden jonkinlaisena kumppanina toteuttamaan “uudistettua kutsumustaan” ilman sovitusta tai rakentamaan myönteisiä jumalakuvia tuhoisina pidettyjen patriarkalististen (eli Raamatusta löytyvien) versioiden tilalle. 

Miten papiston näkemykset muuttuvat ajan myötä? Professori Kati Niemelän tutkimuksessa (2011) vertailtiin luterilaisten naispastorien ja miespastorien käsityksiä opista ja etiikasta Suomessa. Tutkimuksen mukaan naispuolinen papisto on tilastoja lukien selvästi opillisesti liberaalimpaa kuin miehet. Lähes 70% haastatelluista naisista piti itseään teologisesti liberaaleina (miehistä 46%). Ikä vaikutti vastauksiin nuoren polven ollessa vanhaa liberaalimpi. Nuoresta (alle 35 v.) naispastoreiden polvesta vain 28% ilmoitti lukevansa Raamattua hartaudekseen monta kertaa viikossa (miesten vastaava 45%). Enää kolme neljäsosaa nuorista naispastoreista katsoi uskon olevan hyvin tärkeä heidän elämässään. Usko yksittäisiin opinkohtiin on niin ikään muuttumassa. Esimerkkitapauksena esiin nostettu usko helvetin olemassaoloon toi vastauksen, että nuoresta naispapistosta vain 58% piti sitä totena. Etiikassa samaa sukupuolta olevien parien siunaamisen hyväksyminen käänsi numerot toisin päin. Naispastoreista siunaamisen hyväksyisi (vuonna 2010) 42% ja vain 14% oli asiaa täysin vastaan. Niemelän tutkimuksen jälkeen luvut ovat epäilemättä jälleen muuttuneet, mutta muutoksen suunta kävi tutkimuksesta hyvin selville.