Foucault, Hamas ja postmoderni vallankumous

Mikä voi selittää sen, että länsimaiden sateenkaariväki, yliopistojen LGBT-ihmiset ja sosiaalisen median wokeväki marssivat Hamasin kaltaisen terroristijärjestön puolesta ja antavat tukensa Iranin valtapyrkimyksille Lähi-idässä? Yllättävimmän vastauksen antaa postmodernismin suuri ikoni, filosofi Michel Foucault, joka vieraili Teheranissa islamilaisen vallankumouksen alla vuonna 1978 ja julkaisi tämän jälkeen lukuisia artikkeleja niin Ranskassa kuin Italiassa. Foucault vertaa shaahi Reza Pahlavin länsimaistunutta Irania läntisen “modernin” dekadenssiin ja katsoo shiialaisen vallankumouksen merkitsevän tärkeätä nousua väärää oikeistolaista valtaa vastaan.

Juutalainen uskonnollisten ilmiöiden ja sekularisaation tutkija, tohtori Tomer Persico (Reichman University) kirjoittaa lehdessä Café Américain, että  Foucault’n lähtökohtana ovat postmodernismin perinteisimmät opit. Modernia edustanut läntinen teollinen kapitalismi oli tuottanut mitä itsekkäimmän ja epärehellisimmän sekä väkivaltaisen yhteiskunnan. Foucault’lle länsi edusti puhdasta pahuutta. Artikkeleissaan tämä kirjoittaa, että uusi toivo herää idästä, Lähi-idästä. Sen ytimessä on Iran, jossa islamilainen vallankumous noudattaa monin osin Marxin päämääriä. Kritiikki koskee jopa uskontoa “oopiumina” – lukuunottamatta shiialaisuutta, koska se puolestaan edustaa poliittista heräämistä.

Vallankumous on vallankumous on vallankumous

Persicon esiin nostama yhteys on hämmentävä. Hänen artikkelinsa länsimaiden itseinhosta ,“Western Self-Hatred and the Offering of Israel”, on rohkea ja astuu häpeilemättä lännen arvoliberaalin nuoren kansan varpaille. Ei ihme, että se on julkaistu lehdessä, joka luonnehtii itseään “uuden normaalin” kriitikoksi: a A Magazine Against The New Normal. Artikkelissa Persico selittää, miten Foucault rinnastaa artikkeleissaan lännen postmodernin vallankumouksen ja Iranin shiialaisen vallankumouksen.

Niin erikoiselta kuin se kuulostaakin, Foucault ei ainoastaan odota Iranin kansan vapautumista länsimais-tyyppisestä diktatorisesta vallankäytöstä. Persico toteaa, että Foucault ilmaisee kirjoituksissaan innostuksensa siitä, että iranilaiset haluavat omalla tavallaan torjua moderniteetin. Koska islamin vallankumoukselliset pyrkivät hylkäämään kokonaisen kulttuurin, Foucault kirjoittaa terminologiaalleen tyypillisesti, he siten pyrkivät hylkäämään modernisaation sinänsä, joka itsessään on jo arkaismi (eli pyrkii säilyttämään vanhaa ja vanhentunutta valtaa).

Foucault menee jopa niin pitkälle, että hän katsoo vallankumouksen auttavan iranilaisia löytämän omimman itsensä. Koska vanhan vallan läntistä maailmaa seurannut politiikkaa oli vieraannuttanut iranilaiset itsestään, Foucault kirjoittaa, fundamentalistisen islamin omaksuminen palauttaa heille heidän todellisen identiteettinsä. Näin he kykenevät saavuttamaan todellisen vapauden.

Israel astuu Persicon analyysissä esiin tuolla tavalla rakennetun vallankumouksen vastapoolina. Yhdysvaltain liittolaisena ja perinteisen länsimaisen demokratian edustajana se on välittömästi historian väärällä puolella. Koska postmodernismi lisäksi vastustaa voimakkaasti kristinuskon vääränä pidettävää vanhaa kertomusta, juutalaisuus näyttäytyy sen primitiivisenä ytimenä, Persico kirjoittaa. Tämä on tietysti johdonmukaista. Onhan Vanha testamentti toki Raamatussa ja uuden liiton sanotaan olevan vanhan täyttymys. Koska läntinen kulttuuri on kristinuskon tuottamaa, juutalaisuudesta tulee “alku-länsimaisuuden” pesä. Persico toteaa, että Israelista tulee näin “läntinen toteemi”, johon kaiverretut kuvat edustavat koko läntisen historian pahoja henkiä.

Foucault’n romantisoitu postmoderni kuvitelma Iranin vallankumouksesta on elävää todellisuutta vielä tänäänkin. Kun nykyisen postmodernismin suurin kuningatar Judith Butler kommentoi Hamasin hyökkäystä Israeliin 7.10. 2023, hän sivuutti niin raiskaukset kuin massammurhat. Butlerin mukaan kyse ei suinkaan ollut terrorismista, vaan vain “aseellisesta vastarinnasta”.

Näin vähitellen rakentuu se niin Hamasin kuin Columbian yliopiston aktivistien väittämä, että juutalaisvaltiossa inkarnoituvat lopulta kaikki moderniteetin synnit – ne, joita arvoliberaalin postmodernismin tulee vastustaa.

Entusiastien logiikka pettää

Foucault’ta on helppo kritisoida – jopa hänen omien tekstiensä avulla. Hän ei vahingossakaan puhu patriarkalismista eikä tuo esille seksuaalisen vapauden filosofiaansa. Vaikuttaa siltä, että Foucault suhtautuu islamiin “ranskalaisittain” kuvitellen sen olevan lopulta pelkkä kulttuurin muoto. Hänhän puhuu siitä politiikkana. Siksi Foucault’n islam ei päädy kovaotteiseen teokratiaan, mistä Persicokin häntä kritisoi, vaan jonkinlaiseen ideaaliseen “poliittiseen hengellisyyteen”. Tämä on perin länsimainen, postmoderni tulkinta uskonnosta. Uskonto on pelkkä narratiivi. Ja koska se on itse valittu kertomus, sitä voidaan vaihtaa. Koska uskonnoilla ei ole Foucault’n mielestä todellista substanssia, ne on helppo redusoida kulttuuri-ilmiöiksi – tai politiikaksi. 

Tuossa ideaalisessa poliittisessa kulttuurissa ei ole sharia-lakia, ei naisten alistamista eikä homoseksuaalien rankaisemista. Omassa kuplassaan Foucault’n ei tarvitse pelätä oman seksuaalisen suuntautumisensa paljastumista Teheranissa. Hän suhtautuu väkivaltaiseen islamin muotoon yhtä naiivisti kuin taannoisen pilakuvakiistan edustajat. Hekin olettivat itsestään selvästi, että suurin osa muslimeja ymmärtää uskonnon olevan vain mielivaltainen diskurssi, jonka ohjaavaa narratiivia voidaan sekä kritisoida että vaihtaa esimerkiksi liberaalien länsimaisten arvojen perusteella. Nuo kuvitelmat haihtuivat pommien räjähdettyä.

Sama paradoksi on nostettu jopa kylttien tasolla esille niin Lontoon mielenosoituksissa kuin Yhdysvaltojen yliopistojen poliittisissa valtauksissa. Shiialainen islam – saatika militantti Hamasin islam – ei oikeasti ole kulttuurinen vallankumous moderniteetin heternonormatiivista patriarkalismia vastaan. Monet taistelijat kivittäisivät sen queer-kansan, joka vannoo Israelin ajamista yhteisen vallankumouksen nimissä “from the river to the sea”, eli suoraan Välimeren aaltoihin.

Suurten kertomusten kaatamisen ja islamilaisen vallankumouksen rinnastamisella on siten pitkä historia. Jokaiselle, joka on vähänkään tutustunut militantin islamin toimintatapoihin ja tavoitteisiin, tuollainen samastaminen vaikuttaa traagiselta. Innostus tuleekin näkyviin vain valituissa tapauksissa. Isisin puolesta kukaan ei marssinut Lontoon kaduilla, vaikka Isisin lippuja siellä nyt Hamasin ansiosta kannettiinkin. Vaikuttaa siten siltä, että vallankumouksen idealismi löytää nyt kotinsa sellaisen väen keskuudessa, joka pitkälti hyväksyy postmodernismin teesit: ihmisten arvot ja pyrkimykset ovat pelkkiä vaihtuvia diskursseja. Siksi olennaista on ottaa osaa niihin diskurssien välisiin taisteluihin, jotka tuntuvat ajavan omia tavoitteita. Liekö historian painolastia, että Foucault’n haamu ohjailee nyt sateenkaariväen odotuksia. Jos nimittäin heidän ihannoimansa militantti islam saisi myös lännessä todellisesti valtaa, heidän päivänsä olisivat luetut.