Räsänen korkeimpaan oikeuteen: syyttäjä vaatii yhä uskonnollisen näkemyksen rankaisemista

Valtakunnansyyttäjä sai viime perjantaina valitusluvan kansanedustaja Päivi Räsäsen oikeusjutussa, ja syytteet käsitellään pieniä rajauksia lukuunottamatta korkeimmassa oikeudessa. Valtakunnansyyttäjän toimiston kanta löytyy ainoastaan viime vuoden lopulla kirjoitetusta valituksesta: “Asiassa on tärkeää saada korkeimman oikeuden kannanotto siihen, miten kyseessä olevan kaltaisessa tapauksessa on punnittava erisuuntaisia perusoikeuksia. Kyse on etenkin siitä, mikä on uskonnon- ja sanavapauden suhde syrjinnän kieltoon sekä milloin ilmaisuja on pidettävä rangaistavuuden alarajan ylittävänä rangaistavana vihapuheena.”

Syytteiden kohteina ovat ennen kaikkea Räsäsen kirja vuodelta 2004 sekä kirkon suhtautumista Helsingin Pride-kulkueeseen kommentoiva kuuluisa twiitti. Lienee syytä muistaa, että vaikka käsittely tuntuu alkavan uudelleen alusta, se ei ole koko totuus. Kaksi oikeusastetta on vapauttanut Räsäsen kaikista syytteistä ja monet syytetyn suuhun laitetuista lauseista on todettu väärentelyksi. Syyttäjätahon perusteluilla on kova työ yrittää kääntää nämä vapauttavat tuomiot virheellisiksi. Sitä joka tapauksessa yrittää syytteen takana seisova uusi valtakunnansyyttäjä Ari-Pekka Koivisto.

Jo syytteiden uuteen esilletuontiin liittyy yhtä paljon ongelmia kuin aiempiinkin oikeudenkäyntiprosesseihin. Huomattava ongelma koske itse oletetun rikoksen määrittelyn liittämistä perusoikeuksiin. Toiseksi on onnetonta, että valtakunnansyyttäjä Ari-Pekka Koivisto käyttää tiedotteessaan populistista “vihapuhe”-termiä. Sellaista ei nimittäin laki tunne eikä sellaisesta ole Räsästä syytetty. Kolmanneksi lyhyt maininta häivyttää sen varsinaisen syytöksen, jonka perusteella Räsästä yritettiin saada tuomituksi: kristinuskon syntipuhetta halutaan nyt pitää syrjimisenä ja siten rangaistavana näkemyksenä.

Korkeimman oikeuden käsittelyn perusteita

Korkeimman oikeuden sivuilta löytyy mielenkiintoisia periaatteita oikeusjuttujen käsittelystä. Minkälaisia asioita tuomioistuin ottaa huomioon oikeudenkäynnissä? (https://korkeinoikeus.fi/fi/index/oikeudenkayntikkossa/artikkeleitajalisatietoa/oikeudenkayntimenettelyakoskeviaperiaatteita.html)

– Ensinnäkin: “rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi ja että jokaisen tuomitun rangaistuksen ja muun rikosoikeudellisen seuraamuksen tulee perustua lakiin. Tuomioistuin ei myöskään saa tulkita rikossäännöstä syytetyn vahingoksi sen sanamuodon vastaisesti”.

– “Syyttömyysolettama on keskeinen rikoksesta epäillyn oikeusturvan tae. Sen mukaan jokaista rikoksesta epäiltyä ja syytettyä on pidettävä syyttömänä, kunnes hänen syyllisyytensä on laillisesti näytetty toteen.”

– “Syytesidonnaisuudesta säädetään oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 11 luvun 3 §:ssä. Se tarkoittaa, että tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, josta rangaistusta on vaadittu. Syytteestä ilmenevä teonkuvaus sitoo siis tuomioistuinta. Tuomioistuin ei kuitenkaan ole sidottu rikosnimikkeeseen tai lainkohtaan, jonka nojalla rangaistusta on vaadittu. Syytesidonnaisuus turvaa myös syytetyn puolustautumismahdollisuuksia. Syytetyllä on mahdollisuus ennakolta varautua siihen, mihin seikkoihin hänen tulee rangaistusvaatimukseen vastatessaan kiinnittää huomiota.”

Mitä tapahtumia seuraava maallikko voi päätellä näistä kolmesta kohdasta? Ensinnäkään rikossäännöstä ei saa tulkita “syytetyn vahingoksi sen sanamuodon vastaisesti”. Kiihottamisrikoksen tunnusmerkkeihin kuuluvat uhkaaminen, panettelu ja solvaaminen. Tämä halutaan laissa erottaa tarkasti muusta loukkaavasta toiminnasta siksi, että “mikä tahansa pykälässä tarkoitettua ryhmää väheksyvä julkinen lausuma ei välttämättä ole kiihottamisrikoksena rangaistava”. Tekijän on oltava tietoinen siitä, että hänen lauseensa on uhkaava tai panetteleva. Lisäksi tuomarit toteavat, että “rikoksen tekijän pyrkimyksenä on saada muut tuntemaan kansanryhmää kohtaan samanlaista halveksuntaa kuin hän itse tuntee”. Jos tällaiset merkit eivät täyty, lakia ei ole rikottu. Syyttäjä ei voi muuttaa teonkuvausta jälkikäteen.

Toiseksi on hyvä muistaa, että Päivi Räsästä on pidettävä syyttömänä myös korkeimpaan oikeuteen mentäessä. Tätä vahvistaa se lähtökohta, että hän on saanut täydellisesti vapauttavan tuomion kahdessa oikeusasteessa. Hän on syytön. Nyt hän vain joutuu uuden oikeusasteen käsittelyyn.

Kolmanneksi on olennaista, että “tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, josta rangaistusta on vaadittu”. Tässä tapauksessa kyse on kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Vaikka tuomioistuin ei ole sidottu rikosnimikkeeseen tai yhteen lainkohtaan, se on sidottu kiihottamispykälän sisältöön. Nähdäkseni tässä on keskeisin syy siihen, että tässä prosessissa ei ole laillista yrittää tuoda käsittelyyn syrjintälain sisältämiä seikkoja. Kiihottamisessa ei ole kyse siitä, kokeeko joko loukkaantuneensa, vaan syytetyn tietoisesta panettelusta tai solvaamisesta. 

Täytyy muistaa, että syrjintälaki on todella väljä. Kun vanhan virkakannan pastoria syytettiin taannoin syrjinnästä Hyvinkään käräjäoikeudessa, tuomarit vertasivat “väistämistä” (eli kieltäytymistä alttariyhteistyöstä) siihen, että romaneja ei päästetä ravintolaan etnisistä syistä. Jos joku yksityishenkilö olisi loukkaantunut Räsäsen kirjoituksista, hän olisi voinut yrittää tuollaista oikeudenkäyntiä. Valtakunnansyyttäjä ei nähdäkseni voi enää sellaista yrittää. 

Siksi on välttämätöntä todeta, että Räsäsen alkuperäisissä ja siten oikeudenkäyntiä sitovissa syytteissä ei ole kyse siitä, että joku yksityinen ihminen kokisi puheet loukaaviksi. Kuvitelmat vihapuheesta – jos syyttäjä nyt haluaa sellaista terminologiaa käyttää – sijoittuvat syrjintälain piiriin. Kukaan ei ole syyttänyt Räsästä sellaisesta siitä yksinkertaisesta syystä, että valittaja olisi asettanut itsensä alttiiksi nostamalla oikeusjutun asianomistajarikoksena. Kun valittaja on halunnut nimettömyyttä ja vastuu on siirretty valtakunnansyyttäjälle, jälkimmäistä sitoo Suomen laki aivan toisella tavalla kuin yksityistä kansalaista.

Tässä ei ole kyse perusoikeuksista

Korostan tästä syystä, että perusoikeudet eivät ole nyt ongelma. Vastakkainasettelu on luotu julkisessa keskustelussa väärin. Kukaan ei kiistä sitä, että kansalaisia ei saa asettaa eriarvoiseen asemaan. Kukaan ei kiistä panettelun tai ihmisarvon kieltämisen rikollisuutta. Siksi sekä filosofisessa että epäilemättä myös juridisessa mielessä on virhe sanoa, että nyt punnittaisiin “erisuuntaisia perusoikeuksia”, vaikka valtakunnansyyttäjä näin on sanonut. Väittämällä toista ja tuomalla perusoikeudet mukaan diskurssiin syyttäjätaho yrittää manipuloida oikeudenkäyntiä ja epäilemättä myös sitä koskevaa uutisointia. 

Miten? Lause antaa implisiittisesti ymmärtää, että kristillinen perusoikeus olisi tässä aiheessa homoseksuaalien perusoikeuksien vastainen. Ei ole. Seksuaalisilla vähemmistöillä on lain mukaiset oikeutensa, eikä Räsänen ole niitä kiistänyt. Sen sijaan hän on sekä kahdessa oikeudenkäynnissä että julkisuudessa avoimesti todennut hyväksyvänsä vähemmistöjen lain mukaiset oikeudet ja korostanut, että näiden ihmisarvo on pysyvä. Uskonnonvapauden tuoma “perusoikeus” koskee puolestaan uskonnollisia näkemyksiä. Kysymykset synnistä, sovituksesta ja pelastuksesta ovat aivan tavallisia hengellisiä aiheita, kuten kuka tahansa rippikoulun käynyt ihminen Suomessa tietää. Puhe synnistä ei vähennä ihmisen yhteiskunnallista ihmisarvoa. Se koskee ainoastaan ihmisen Jumala-suhdetta. Kristinuskon mukaan jokainen ihminen on syntinen jo perisynnin perusteella. Siten hengellisesti langenneiden ihmisten kesken ei ole minkäänlaista eroa tai hierarkiaa.

Kun valtakunnansyyttäjä antaa ymmärtää, että kyse olisi perusoikeuksien välisestä ristiriidasta, hän väittää samaa, mitä valtionsyyttäjä Mantila on väittänyt oikeudessa: kristillinen käsitys synnistä on jo sellaisenaan panettelua. Silloin Räsäsen oletettua syyllisyyttä ei osoiteta, vaan se ilmoitetaan eli postuloidaan. Sen verran jokainen tietää tai voi hankkia tietoonsa oikeudenkäynnin periaatteista, että tuollainen on väärin ja syyttäjän tehtävä on tällaisessa tapauksessa osoittaa uhkaaminen, panettelu tai solvaaminen Räsäsen omilla teksteillä. Räsänen itse ei ole vedonnut uskontoon peitelläkseen panettelua tai solvaamista. Teologian on tuonut käsittelyyn nimenomaan syyttäjä.

Olen jatkuvasti hämilläni siitä, että valtakunnansyyttäjä toimistoineen käyttää tässä oikeudenkäynnissä Suomen lain vastaisia periaatteita ja vetoaa perusteisiin, joita ei löydy laista. Alussa mainitut korkeimman oikeuden ohjeet ohjaavat oikeudenkäyntiä aivan toiseen suuntaan. Vaikka vastaajan ei tarvitse todistaa oikeudessa itseään vastaan vaan voi pysyä hiljaa, niin käsittääkseni syyttäjä ei saa Suomessa kuitenkaan valehdella. 

Syytteissä ei ole kyse syrjinnän kokemisesta

Ongelmat jatkuvat seuraavassa lauseessa. Valtakunnansyyttäjän toimiston tiedotteen mukaan korkeimman oikeuden odotetaan ratkaisevan, “mikä on uskonnon- ja sanavapauden suhde syrjinnän kieltoon”. Vaikka en ole juristi, filosofisen luennan kannalta tuossakin tapahtuu virhe. Sekä syytettä että teonkuvausta on muutettu. Nähdäkseni sellainen muuttaminen on nimenomaan kielletty korkeimman oikeuden kotisivujen esille nostamissa periaatteissa. Ongelmia on kaksi. Ensinnänkin ohjeet totesivat yllä: “Syytetyllä on mahdollisuus ennakolta varautua siihen, mihin seikkoihin hänen tulee rangaistusvaatimukseen vastatessaan kiinnittää huomiota”. Jos syytteitä voidaan muuttaa, puolustusasianajan mahdollisuus varautua käsittelyyn käy vaikeaksi. Erityisen ongelmallista se on korkeimman oikeuden tasolla, koska tuon oikeusasteen käsittely tapahtuu voittopuolisesti hovioikeuden papereiden avulla. 

Toinen ongelma on yhtä ilmeinen. Jos syyttäjäpuoli luopuu kiihottamispykälää koskevasta syytteestään ja yrittää siirtää oikeudenkäyntiä syrjintälain suuntaan, koko oikeudenkäynnin luonne muuttuu. Itse asiassa syrjintälain alaiset asiat eivät varsinaisesti edes kuulu valtakunnansyyttäjän toimialaan. Joudun väsymykseen asti toistamaan: Räsäsen oikeudenkäynnissä ei ole tähän asti ollut kyse asianomistajarikoksesta – eikä asianomistajaa siihen pysty tuomaan kesken prosessin. 

Mikäli tuo raja rikottaisiin, tuomarit avaisivat suoranaisen Pandoran lippaan. Periaatteessa – jos laki on sama kaikille – kuka tahansa voisi vetää oman loukkaantumisen kokemuksensa perusteella jokin toisen ihmisen oikeuteen valtakunnansyyttäjän kautta pelkän “yleisen edun” nimissä, olematta itse osallinen prosessista. Hän ei olisi itse vastuussa mistään eikä häntä voisi vetää oikeuteen esimerkiksi väärästä ilmiannosta. Asetelma toimii molempiin suuntiin. Monihan on loukkaantunut myös Setan asenteista ja kirjoituksista.  Syytteiden suma tukkisi oikeusjärjestelmän joet. Toki tiedämme, että tämä on vain filosofointia. Tuollaista ennakkopäätöstä tulkittaisiin todennäköisesti vain yhteen suuntaan. Silloin ennakkopäätöksestä tulisi “lex Räsänen”, vain yhtä tapausta varten laadittu päätös, jota sovellettaisiin korkeintaan jonkun toisen tunnustavan kristityn näkemyksiin Raamatusta ja homoseksin harjoittamisesta. Maallikko kysyy nyt: haetaanko korkeimmasta oikeudesta tuollaista rajattua “yleistulkintaa” kiihottamispykälästä?

Näistä syistä valtakunnansyyttäjän toimiston lyhyt tiedote tuo prosessiin aivan uuden piirteen. Maallikon oikeustaju kokee esille nousseet ristiriidat niin, että valtakunnansyyttäjä (joka henkilönä on syytteestä ja valituksesta täysin vastuussa, vaikka tulisikin mukaan prosessin kesken matkan) näyttää tehneen virkavirheen tasoisen virheen valitusta laatiessaan. Ammattilainen on rikkonut juuri niitä perusteita, joita korkein oikeus esittelee suurelle yleisölle. 1. Rikossäännöstöä yritetään nyt tulkita “syytetyn vahingoksi sen sanamuodon vastaisesti”. 2. Teonkuvausta yritetään muuttaa. 3. Kun kiihottamisrikoksessa painopiste on vastaajan panettelun osoittamisessa, syyttäjän vaatimassa syrjintärikoksessa painopiste on oletetun syrjityn ihmisen kokemuksessa. 

Ajatelkaapa, että vastaavat muutokset tapahtuisivat vaikka businessmaailman sopimusneuvotteluissa ja toinen osapuoli jäisi niistä kiinni. Prosessi keskeytettäisiin heti ja mahdolliset esisopimukset purettaisiin. Jotain saman kaltaista pitäisi nähdäkseni tapahtua nyt myös korkeimman oikeuden käsittelyssä. Valtakunnansyyttäjän toimiston virheet pitäisi tuoda esiin ja mikäli lakikirja asiasta jotain sanoo, virheen tekijöitä tulisi kohdella lain vaatimalla tavalla. Syyttäjät eivät ole lain yläpuolella. Tämä prosessi on ollut farssi jo tähän asti, eikä tilanne näytä maallikon silmiin ensinkään paranevan.  

Todelliset syytteet koskevat uskontoa

Kaikkein olennaisin syyte tai oikeastaan syytös Räsäsen kirjoituksia vastaan liitty aiempien oikeudenkäyntien perusteella siihen, että hän pitää luterilaisen kirkon voimassaolevan opetuksen tapaan homoseksuaalista käyttäytymistä syntinä. Syytteissä kristinuskon syntipuhetta halutaan nyt pitää syrjimisenä ja siten rangaistavana näkemyksenä. Valtionsyyttäjä Anu Mantila on todennut oikeudenkäynneissä keskeisenä perusteenaan, että synnistä puhuminen on loukkaavaa sinänsä, eikä kukaan kristitty voi vedota siihen, että ihmisen ihmisyys voitaisiin erottaa hänen teoistaan. Siksi valtionsyyttäjä ei hyväksy ajatusta “love the sinner, hate the sin”. Suora lainaus syyttäjä Mantilan esittämästä diasta toteaa:

“Syytteiden perusteista: Räsäsen näkemys: ‘Homoseksuaalisuus on synti ja häpeä, mutta homoseksuaaleja tulee rakastaa’ tunnetaan maailmalla fundamentalististen protestanttisten kirkkojen doktriinina: ‘Love the sinner, hate the sin’. Oppi on ihmisarvoa loukkaava ja solvaava, koska se kieltää homoseksuaalisilta suhteilta niiden yhdenvertaisuuden ja arvokkuuden ja todistaa samalla inhoa ja vastenmielisyyttä niitä kohtaan. Tällä tavoin se samalla väittää, että yhteiskunta on oikeutettu kohtelemaan seksuaalivähemmistöjä niin, etteivät he ansaitse yhdenvertaisuutta, kunnioitusta ja oikeussuojaa. (KIRBY, Michael: Law, human rights and religion: of genocide, sexuality and apostasy. Macquarie law journal, 2009, Vol.9 (2009), p. 3-23., s. 17).

Vaikka oikeudenkäynnissä ei pitänyt käsitellä Raamattua tai teologiaa, syyttäjän peruste, jota hän itse pitää vahvimpana perusteena Räsäsen tuomitsemiselle, perustuu teologiaan. Syyttäjä ei kuitenkaan tunne luterilaista teologiaa, vaan esittää sekavan koosteen “fundamentalismina” pitämästään uskonnollisesta näkemyksestä. Lisäksi “teologia” tulee diassa esille pelkästään autralialaisen aktivistin Michael Kirbyn mielipiteenä, ei lakipykälänä. Kirbyn yksipuolisesta näkemyksestä todettiin jo hovioikeudessa, että kyseessä ei ole oikeuslähde, johon voitaisiin vedota.

Syyttäjä väittää, että ihmistä ja hänen tekojaan ei voi erottaa toisistaan. Siksi Räsänenkään ei saa tehdä niin. Syyttäjä ei siten hyväksy kristillistä oppia, jonka mukaan ihmisyys ja teko, yksilön ihmisarvo ja teon synnillisyys erotetaan ehdottomasti toisistaan. Ero on kuitenkin välttämätön. Muutenhan kaikki pahaa tekevät ihmiset demonisoitaisin ja kristillinen ajatus anteeksiannosta ja “jumalattoman vanhurskauttamisesta” kävisi mahdottomaksi. Olemme aivan luterilaisen uskonkäsityksen ytimessä. Johtopäätös onkin väistämätön: syyttäjä pyrkii tarkoituksellisesti kriminalisoimaan kristillisen opinkäsityksen. Tämä ei ole ainoastaan ennenkuulumatonta, vaan myös julkeata ajatellen luterilaisen kirkon virallista asemaa Suomessa.

Siksi teen sen johtopäätöksen, että on yksi seikka, johon vedoten Räsäsen voisi saada tuomituksi. Korkein oikeus tuskin muuttaa suhtautumista vääristeltyihin lainauksiin ja Räsäsen suuhun laitettuihin sanoihin sen jälkeen, kun kaksi oikeusastetta on ne hylännyt. Korkeimman oikeuden tuomarit tuskin lähtevät myöskään tulkitsemaan Raamattua – sellainen kun ei lain mukaan kuulu heille. Syyttäjä on alusta lähtien ollut heikoilla. Siksi syyttäjällä vain yksi tavoite, johon hän pyrkii: kaikkien pitäisi hyväksyä Suomessa samaa sukupuolta olevien seksuaalinen kanssakäyminen. Sitä ei saisi moraalisesti arvostella. Se on nimittäin ainoa sisällöllinen asia, jota Räsänen ei hyväksy. Eikä hyväksy luterilainen kirkko (virallisissa kannanotoissaan), ei katolinen kirkko eikä myöskään Suomen ortodoksikirkko. 

Aihe on tietenkin teologinen ja ideologinen, mutta siitä huolimatta se on ainoa jäljellä oleva sisältöasia. Ja se on aihe, jonka suhteen syyttäjä on alusta lähtien ollut johdonmukainen. Jos Räsänen halutaan tuomiolle, juuri teologian on muututtava. Kysymystä moraalista tai kirkon näkemyksestä ei tietenkään löydy vielä laista. Sitä ei löydy kiihottamislaista eikä mistään muustakaan lakipykälästä. Kristillistä moraalia ei ole kriminalisoitu eikä ennakkotapauksia löydy. Mutta juuri tähän yksityiskohtaan syyttäjätaho hakee muutosta. Homoseksuaalista toimintaa ei saa kutsua synniksi. 

Asetelma ei ole järkevä, mutta siitähän tässä ei ole kyse. Luterilainen kirkko, tai sen pyhä kirja Raamattu, ei hyväksy myöskään aviorikosta, vaikka lähes koko muu yhteiskunta sen hyväksyy. Aviorikosta ei myökään sanatarkasti enää kielletä Suomen laissa. Siitä huolimatta kirkot saavat pitää aviorikosta syntinä ja myös puhua tästä aiheesta julkisesti. Samaa sukupuolta olevien seksuaalinen kanssakäyminen on tuolle rinnakkainen asia, ja jopa liittyy nimenomaan seksuaaliseen käyttäytymiseen. Nyt syyttäjä hakee sen suhteen kuitenkin uutta, tiukempaa tulkintaa. Syyttäjä haluaa synnistä puhumisen merkitsevän kiihottamista kansanryhmää vastaan.

Lopputulos on yksinkertainen. Onko kirkon tällä hetkellä opettama syntikäsitys Suomen lain vastainen ja tulisiko sen opettamisesta ja esillä pitämisestä rangaista? Syyttäjä haluaa yksiselitteisesti kriminalisoida kirkon käsityksen. Sellainen pyrkimys osoittaa uudelleen, että kyse ei suinkaan ole perusoikeuksista tai niiden törmäämisestä. Suomen lain mukaan samaa sukupuolta olevat saavat halutessaan siviilivihkimisen avioliittoon. Heidän oikeuksistaan on huolehdittu. Kyse on siitä, mitä homoseksistä saa ajatella. 

Oikeudenkäynti ajan merkkinä

On itsestään selvää, että syyttäjä on käynyt oikeusprosessia aikanamme suositun identiteettipolitiikan ehdoilla. Sekä edellinen valtakunnansyyttäjä että oikeudessa esiintynyt valtionsyyttäjä ovat ilmaisseet tämän avoimesti haastatteluissaan. Ajallemme on tyypillistä seksuaalisten identiteettien suojelu. Tavoite näkyy Räsäsen oikeudenkäynnissä. Syyttäjä on pyrkinyt luomaan mielikuvan, että valtion tulisi suojella vähemmistöjen kokemusmaailmaa. Kuten edellä totesin, tämä on väistämättä ollut juridinen virhe. Kiihottamislaki ei tunne tuollaista suojelua. Lain mukaan pitäisi olla kyse siitä, voidaanko Räsäsen osoittaa pahantahtoisesti ja tietoisesti panetelleen jotain ihmisryhmää. 

Jos ja kun syyttäjä nyt väittää, että tietyn toiminnan synniksi kutsuminen on panettelua ja ihmisarvon halventamista, hän ottaa kantaa uskontoon. Hän esittää samalla rajoituksia kirkon opetukseen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että valtio yrittää rajata luterilaisen kirkon ja sen edustajan, kirkkovaltuutettu Räsäsen, näkemyksiä niin ihmiskäsityksestä kuin oikeasta moraalista. Tämä on se avainseikka, jonka edessä korkeimman oikeuden tuomarit nyt ovat.

Identiteettipolitiikan ohella aatteellinen kahtiajakautuminen kuvastaa aikaamme monilla muillakin tavoilla. Maailma on muuttunut pitkän oikeusprosessin aikana. Länsimaat elävät suorastaan dramaattisessa sisäisen jakautuneisuuden tilassa. Kylmän sodan mentyä ja itäblokki-kommunismin kaaduttua vastakkainasettelut ovat muuttuneet. Länsimainen vasemmisto tukee jostain kumman syystä sekä vanhaa IVY/itäblokkia että radikaali-islamia, jotka puolestaan ovat löytäneet toisensa BRICS-yhteistyössä yhteisen vihollisen eli Yhdysvaltojen ansiosta.

Jokin tällainen muutos selittää sen, miten on mahdollista, että Hamasin tehtyä terroristihyökkäyksensä Israeliin sadat tuhannet ihmiset ovat marssineet lännen suurkaupungeissa nimenomaan Hamasin puolesta. Sateenkaariväki ja poliittinen vasemmisto ovat asettuneet julkisesti tukemaan kansainvälistä terrorismia. Kun Iran teki tämän ohessa suuren ohjushyökkäyksen Israeliin, Yhdysvalloissa esimerkiksi Columbian ja Yalen yliopistojen “sosiaalisen oikeudenmukaisuuden” liike antaa juuri näinä päivinä mielenosoituksissa tukensa Iranille huutaen antisemitistisiä iskulauseita – yliopistojen johdon estämättä toimintaa mitenkään. Yliopistoissa juutalaisviha on avointa, ja toimintaa johtavat vähemmistöryhmien ja gender-ideologian näkyvät kannattajat.

Uusi kylmä sota rakentaa muurinsa länsivaltioiden sisäpolitiikan keskipisteeseen. Yhteiskuntamme ovat siten sekaisin sen saman sateenkaariliikkeen ideologian johdosta, joka yhdessä muodossaan astuu esiin Pride-järjestön mielenosoituksissa. Ei ole panettelua, vaan fakta, että vähemmistöjen “woke-ryhmät” marssivat nyt omine kyltteineen tukemassa Hamasia ja Irania. Siinä missä oikeusvaltioiden poliittinen ja kulttuurinen konservatismi vastustaa islamistista terrorismia ja antaa tukensa Israelille, siinä samojen maiden “progressiivinen” vasemmisto hyväksyy militantin shiia-aktivismin ja identifioituu radikaali-islamin oletettuun vähemmistöasemaan (ympäröivien shiialaisten valtioiden väkiluku on tosin yli 100 miljoonaa).

Maailma on siten ehtinyt Räsäsen monivuotisten oikeudenkäyntien aikana polarisoitua voimakkaasti. Kulttuurisota on todellinen. Se on korvannut länsimaiden politiikassa perinteisen länsi-itä -vastakkainasettelun. Lisäksi oikeisto-vasemmisto -jako on saanut uuden postmodernin sisällön. Tässä asenneilmapiirissä juutalais-kristillinen moraali ja kristillinen avioliittokäsitys on ajettu länsimaissa siihen konservatismin muottiin, jota satojen tuhansien ihmisten tukema sateenkaariväki vastustaa yhtä voimakkaasti kuin Israelia ja Yhdysvaltojen republikaaneja. Sama kahtiajako nähdään Suomessa ja niin tutkijat kuin journalistit ovat kiinnittäneet siihen huomiota. Viitteitä siitä nähtiin jopa presidentinvaalien aikana. Siksi voidaan entistä suuremmalla syyllä sanoa, että Räsäsen oikeudenkäynti sijoittuu aikamme aatteellisen murroksen keskipisteeseen. 

En tarkoita, että valtakunnansyyttäjä tai valtionsyyttäjä kannattaisivat Hamasin terrorismia. Kuvaan vain sitä yleistä kulttuurista ilmapiiriä, jonka keskellä tätä oikeudenkäyntiä käydään. Elämme vastakkainasettelujen aikaa. Asenteet ovat kovat puolin ja toisin. Räsäsen oikeudenkäyntiä ei käydä neutraalissa tilanteessa, jossa syyttäjätahon ainoana tavoitteena olisi hyväntahtoinen tasapuolisuus ja ihmisten oikea kohtelu. Kyse on jostain muusta. Kiihottamislaki sopii toki edelleenkin oivallisesti tapauksiin, joissa jotain vähemmistöä rinnastetaan eläimiin tai nimetään luonteeltaan tappajiksi – josta muuten Helsingin Sanomat tässä samassa prosessissa syytti Räsästä poliisien kiinnittämättä asiaan minkäänlaista huomiota. Räsäsen kohdalla teksteistä ei nouse mitään tuon kaltaista – ja se on todettu jo käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa. Mistä muusta sitten on kyse? Räsäsen uskonnollinen ajattelu halutaan kieltää. Syyttäjä pyrkii kriminalisoimaan hänen syntikäsityksensä ja pitää sitä halventavana, koska se jää ristiriitaan identiteettipolitiikan kanssa. Tuo tavoite on kovien asenteiden ilmaus. Omasta mielestäni se on rinnakkainen juuri tänään 23.4. lukemalleni tapaukselle, jossa Columbian yliopiston johto epäsi omalta juutalaiselta professoriltaan pääsyn työpaikalleen opiskelijoiden aggressiivisten ja jopa väkivaltaisten pro-Hamas -mielenosoitusten perusteella. 

Timo Eskola