Instituutioiden kumoaminen ja arvoliberaali luterilainen käsitys avioliitosta

Avioliittokiistan keskuksessa on yksi aihe, joka on hiljaisuudessa sivuutettu siitä huolimatta, että se kuuluu aihepiirin ydinkysymyksiin – nimittäin kysymys instituutioista ja suhtautumisesta niihin. Onko avioliitto Jumalan luoma instituutio, joka suojelee elämää? Onko se sekä pyhä ja muuttamaton että ihmisen luonnollisen elämän kannalta välttämätön? Vai pitäisikö kaikista instituutioista luopua samalla, kun muutkin patriarkalismin patsaat kaadetaan?

Miten määritellä instituutio

Kaikkien filosofisten ja yhteiskunnallisten aiheiden tapaan instituutiot voi määritellä monin eri tavoin. Yleisessä mielessä ne koskevat yhteiselämää, ihmisten välisiä suhteita ja niiden säätelyä, kuten esimerkiksi esivaltaa ja oikeusjärjestelmää. Avioliitto on historiallisessa mielessä kuulunut aina samaan aihepiiriin. Yleisen “wikimääritelmän” mukaan “Instituutiot ovat sosiaalisen järjestyksen ja yhteistyön rakenteita ja mekanismeja, jotka ohjaavat kahden tai useamman yksilön käyttäytymistä. Instituutiot muokkaavat ihmisten toimia ja tavoitteita, ja ne luovat ja pitävät yllä ihmisten yhteistoiminnan sääntöjä”. Lukija ymmärtää, että näkökulma tuossa on sosiologinen. Sosiologia on ymmärrettävästikin kiinnostunut instituutioista, mutta samalla kyseessä on filosofian, yhteiskuntatieteen, politiikan, teologian käsite.

Hieman uudemmassa määritelmässä kiinnitetään huomiota: “instituutioiden luonteeseen jaettuina normeina ja sääntöinä, eli kollektiivisina toimintaohjeina, joita ihmiset tietoisesti ja tiedostamattaan enimmäkseen noudattavat” (Olli Herranen). Herranen on tutkinut yhteiskunnallisia instituutioita “uusinstitutionalistisen teorian viitekehyksessä”. Hän on siten tarkastellut edellä mainittuja rakenteellisia teorioita, mutta toisaalta myös toimijalähtöisiä yhteiskuntakäsityksiä. 

Herranen muistuttaa, että varhainen sosiologia käsitti instituutiot “kollektiivisen käyttäytymisen peruspalikoina”. Instituutiot ovat sen mukaan “ihmisten kollektiivisesti muodostamia kokonaisuuksia, jotka organisoivat käyttäytymistämme niin, että kohtaamme omien toimiemme tulokset ikään kuin itsellemme ulkopuolisena voimana”. “Kohtaamme ne siis jonain mitä me sosiologit kutsumme yhteiskunnallisiksi ja sosiaalisiksi rakenteiksi, jotka edelleen jaetaan erilaisiin instituutioihin. Yleensä rakenteet nähdään vastakkaisina yksilöille, toimijoille, joilla on omia subjektiivisia kokemuksiaan. Tästä myös seuraa yksi yhteiskuntateorian keskisimpiä ongelmia, lähtöoletus rakenteiden ja toimijoiden erillisyydestä tai kahtalaisuudesta, joiden väliltä näkökulma usein pitää valita.” Ja nykyään näkökulmat ovat kulkemassa kohti toimijoita.

Uusinstitutionalismi on Herrasen mukaan nimittäin jotain muuta. Se keskittyy toimijalähtöisiin teorioihin. Uusinstitutionalismilla tarkoitetaan verkostoja ja kaikkialle levinnyttä subjektivismia. Herrasen mukaan uusien lähestymistapojen ongelmana on usein se, että se johtaa “toimijoiden irrottamiseen konkreettisista olosuhteistaan. Teemme siis yksilölähtöistä tiedettä ilman yhteiskuntaa. Viime kädessä se myös johtaa siihen, että koko institutionaalinen todellisuus yritetään johtaa yksilöiden mielentiloista. Esimerkiksi rahan kaltaisten instituutioiden historiallisten ja rakenteellisten ominaisuuksien johtaminen yksilöiden mielentiloista on kuitenkin hyvin ongelmallista”.

Herrasen huomiot ovat hyödyllisiä myös kirkkoa koskevan keskustelun kannalta. Nykyään vastakkain on kaksi erilaista tulkintaa instituutioista. Yksi ymmärtää ne rakenteiksi ja toinen subjektiiviseksi todellisuudeksi, joka yritetään johtaa mielentiloista. Sama jännite näkyy kirkon keskustelussa avioliitosta. Onko kristillinen avioliitto Jumalan tarkoittama rakenne, pysyvä instituutio, vai onko se subjektiivinen “toimijalähtöinen” narratiivi tai diskurssi, joka edistää pienen ryhmän näkemyksiä?

Aikamme akateemisen keskustelun kentällä tulee siten olla tarkka ja jopa varovainen. Eri keskustelijat tarkoittavat käsitteellä “instituutio” kovin erilaisia asioita. Instituutiot voidaan nähdä perinteisen näkökulman mukaan ihmisluonnon “luonnollisina” ja pysyvinä yhteiskunnallisina ilmenemismuotoina. Toisaalta ne voidaan nähdä mielentilojen projisointina, toisin sanoen keinotekoisina ja lähestulkoon satunnaisina. Tätä kahtiajakoa korostavat seuraavassa katsaukset aikamme filosofioihin ja kulttuurisiin muutoksiin.

Tiedonsosiologia ja uusi filosofia

Sosiologian alueella monien ajattelua ohjaa Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin uudistettu weberiläinen (< Max Weber) teoria, jota kutsutaan tiedonsosiologiaksi. Siinä aatteiden ja instituutioiden (sekä uskonnon) katsotaan olevan yhteisöä ohjaavia rakenteita, jotka yhteiskunta heijastaa ulkopuolelleen säännöiksi ja objektivoi ne. Näin ihanteiden katsotaan varjelevan yhteiskuntaa ja vievän sitä eteenpäin (kirjassa Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen). Instituutioiden takana ei tämän näkemyksen mukaan ole kuitenkaan minkäänlaista ihmistä suurempaa tekijää, joka oikeuttaisi ne. 

Sosiologisen teorian mukaan aatteet ja instituutiot muuttuvat ja kehittyvät. Siksi tällaisen sosiologisen selityksen kannattajat ajattelevat niin yhteiskunnassa kuin kirkossa, että kaikki instituutiot voivat olla vaihtuvia. Tiedonsosiologiassa käsitys rakenteista alkaa muuttua. Tietty psykologinen rakenne symbolimaailman muodostumisesta pysyy toki muuttumattomana ja on teorialle välttämätön. Yhteiskunnan osalta instituutiot alkavat kuitenkin rinnastua vaihtuviin aatevirtauksiin.

Nykyinen yhteiskuntatieteellinen tutkimus pitääkin instituutioita usein sosiaalisina konstruktioina. Tähän termiin jokainen lehdistöä ja aihepiirin kirjoittelua seurannut on törmännyt. Tämän tulkinnan mukaan instituutio on oman aikansa, kulttuurinsa ja yhteiskuntansa tuote.  

Tämä on Bergerin tiedonsosiologian johtava käsitys ja siitä on tullut jo vuosikymmeniä sitten sosiologian valtavirtaa. Erityisesti Helsingin teologisessa tiedekunnassa Bergerin tiedonsosiologian teoria on vallassa monella laitoksella, aina eksegetiikkaa myöten. Näin se on välillisesti – tai oikeastaan välittömästi – vaikuttanut myös luterilaiseen kirkkoon.

Samalla on syytä todeta, että postmoderni ajattelu hyödyntää sosiologista teoriaa. Esimerkiksi monet feministit kritisoivat perinteisiä instituutioita ja muun muassa avioliittoa alistavina ja vanhanaikaisina rakenteina. Postmoderni uusmarxilainen kulttuurivallankumous on kuuluisa siitä, että sen edustajat ovat 1960-luvun Pariisista lähtien halunneet kumota rikkaan valkoihoisen heteromiehen rakentamia instituutioita. Tämän taiston esikuvana ovat Michel Foucault’n kirjat ja diskurssiteoria. Vanhat instituutiot kaadetaan ja tilalle halutaan uudet diskurssit.

Sosiaalisen konstruktion teoria ja Foucault’n perinne ovat olennaisen tärkeitä myös nykyisen avioliittokeskustelun kirkkaimmalle postmodernille tähdelle Judith Butlerille. Butlerin mukaan seksuaalinen identiteetti ja vastaavasti myös avioliitto ovat pelkkiä kielellisiä ja sosiaalisia konstruktioita. Tulkaa kaikki -liikkeen avainhenkilöt käyttävät Butleria tavan takaa. Lisäsi liikkeen keskeinen ideologi, teologi Sari Roman-Lagerspetz on kirjoittanut Butlerista väitöskirjan. Yhteys suomalaiseen keskusteluun on näin ollen suora.

Instituutiota ei ole helppo määritellä, koska niin yhteiskunnassa kuin yliopistomaailmassa käsitykset siitä ovat viime vuosikymmeninä muuttuneet olennaisesti. Siksi keskustelussa kannattaa aina kysyä – vähintäänkin itseltään – mitä kukin tarkoittaa nykyään instituutiolla.

Instituutioiden asemaa koskevat kulttuuriset muutokset

Hieman laajemasta näkökulmasta katsoen voidaan panna merkille, että suhtautuminen instituutioihin on muuttumassa. Tämä voidaan nähdä Sitran trenditutkimuksesta. Sitra totesi nimittäin vuonna 2015 kulutuskäyttäytymiseen liittyen: “Yksilöiden, yhteisöjen ja instituutioiden suhde on muutoksessa. Hierarkkiset rakenteet muuttuvat verkostomaisiksi, yksilöiden valta kasvaa ja jakamistalouteen pohjautuvat mallit luovat uusia vaihtoehtoja omistamiseen perustuvalle kulutukselle”. 

Tämän muutoksen näkökulmasta lähihistoriaa voi arvioida uudella tavalla, kuten Sitra myös tekee. “1900-luvun puolivälin jälkeinen aika näyttäytyy tästä päivästä katsottuna instituutioiden loiston kautena. Yhteiskunnan modernisoituessa ja kehittyessä sekä hyvinvointivaltiota rakennettaessa yhä useammat elämänalueet lasten kasvattamisesta kaupunki-infrastruktuurin ylläpitoon institutionalisoituivat.” Tilanne ei jää kuitenkaan tähän. “Kun yhteiskunnan kehitys etenee, myös yksilöiden, yhteisöjen ja instituutioiden suhde muuttuu. Yksilöiden ja yhteisöjen merkitys ja valta näyttääkin nyt olevan kasvussa tavalla, joka haastaa instituutiot, yhteiskunnan perusrakenteen.” Elämme aikaa, jolloin instituutioita haastetaan.

Ja analyysi jatkaa: “Edellä mainitut ovat esimerkkejä ylhäältä alas tapahtuvasta yhteisöjen voimaannuttamisesta. Yhä useammin ihmiset ryhtyvät kuitenkin itsenäisesti toimeen edistääkseen tärkeäksi kokemiansa yhteisiä asioita, ohi julkisten rakenteiden. Toimintaa syntyy, kun joku huomaa tarpeen tai mahdollisuuden jollekin uudelle. Edelläkävijä kyseenalaistaa totutut totuudet, kokeilee ja näyttää esimerkillään muillekin, että asiat voi tehdä toisin”. Tässä tilanteessa vanhat rakenteet ja uudistajat ajautuvat konfliktiin: “Nämä edelläkävijät eivät tarvitse julkisia instituutioita tuekseen ja jopa pikemminkin toivovat, että ne eivät tulisi heidän tielleen”.

Olemme anlyysin myötä päätyneet keskelle sosiaalisen median aktivistien ohjaamaa maailmaa. “Yksittäisten ihmisten muodostavat vapaamuotoiset, hierarkiattomat verkostot mahdollistavat yksilöiden ja yhteisöjen synnyttämien ideoiden skaalautumisen ja leviämisen ennennäkemättömällä tavalla.” Vastaava muutos voidaan nähdä kirkon toimintakentällä. Hierarkkisen toiminnan sijasta suora toiminta yrittää murtaa vanhoja instituutioita. Uudistajat eivät pyri avioliiton kohdalla muuttamaan ensin tuomiokapitulien säännöstöjä. Sen sijaan yli sata pappia on alkanut lain vastaisesti vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja kirkoissa. He otaksuvat tuomiokapitulien tulevan myöhemmin mukaan samaan toimintaan. Ja näinhän jo on nopeassa aikataulussa käynytkin.

Instituutioiden muutos on synnyttänyt edelleen hieman erikoisen jännitteen, johon Sitra kiinnittää huomiota: “edellä mainitut yhteisöt ja tapahtumat viittaavat siihen, että ihmiset kaipaavat elämäänsä yhteisöllisyyttä, vaikka jatkuvasti puhutaankin individualisoitumisen lisääntymisestä. Kenties kyse onkin siirtymisestä kollektivismista kollektiivisuuteen: ihmiset haluavat toimia yhdessä, mutta omista lähtökohdistaan ilman mitään valmista rakennetta tai ideologiaa”.

Ongelma on suorastaan filosofinen. Miten toteuttaa individualismia kollektiivisesti? Vastauksen on jo ennen apulaisprofessoreja tai virkamiehiä antanut some. Sosiaalisen median aktivistit ovat monin paikoin kyenneet ohittamaan demokraattisen päätöksenteon ja yhteiskunnan rakenteelliset instituutiot. Siinä heitä on auttanut se, että mainehaitasta on tullut yleistä oikeudenmukaisuutta korkeampi normi yhteiskunnassa. Näin vanhat instituutiot on kaadettu uuden instituution avulla. Herrasen termejä käyttääkseni toimijalähtöinen uusinstitutionalismi on pystynyt luomaan jaettuja normeja ja sääntöjä, jotka turhentavat vanhat rakenteet. Se on tapahtunut usein helposti rikkomalla perinne, turvautumalla suoraan toimintaan ja murtamalla vanha instituutio aloittamalla oma perinteen kumoava toiminta. 

Lopulta Sitran trendianalyysi päättelee: “Sosiaalinen pääoma vahvistuu nyt verkostomaisissa, hierarkiattomissa, hetkellisissä tapahtumissa ja ihmisten yhteenliittymissä”. Tähän johtopäätökseen on helppo yhtyä. Luterilaisessa kirkossa avioliittokäsityksen muuttaminen tapahtuu lähes oppikirjamaisesti tämän teesin mukaisesti. Tulkaa kaikki -liike on tosin järjestö Setan tapaan (vahvat rakenteet ja vuosibudjetit), mutta sen toiminta on verkostomaista. Kun verkoston piirissä pastorit ilmoittivat vihkivänsä samaa sukupuolta olevia pareja vastoin kirkon juridisesti pätevää kieltoa, kuten ylempänä todettiin, he toimivat hierarkian kumoten. Päätökset vihkimisistä tehdään hetkellisesti seurakuntien paikallistyön keskellä ja kirkon tilat otetaan haltuun vastoin (useimpien) tuomiokapitulien määräyksiä. 

Teologisia näkökulmia instituutioihin

Luterilaisuuden teologinen käsitys instituutioista perustuu Vanhasta testamentista lähtien luomiseen.  Raamatun alkulehtien luomiskertomus on kristillisten länsimaiden perusnarratiivi, joka on Pohjolassakin opittu kouluissa lähes tuhannen vuoden ajan – ja viimeistään siitä lähtien kun koululaitos kehittyi kirkon opetuksen ympärille. Itse tekstit muistuttavat luomisen tapahtumasta, ja erityisesti ylistyspsalmit kiinnittävät katseensa Luojaan: “Sinun on taivas ja sinun on maa, sinä olet perustanut maanpiirin ja kaiken mitä siinä on” (Ps. 89). 

Testamenttien välisenä aikana juutalainen teologia alkoi painottaa, että tämä ihmisen maailma on Jumalan lain eli tooran mukainen. Jumala on luonut maailman rakkauden Sanallaan ja siksi ihmiskunnan ihanteellinen toiminta olisi parhaimmillaan “viisautta”. Jumalan luomat järjestykset pitävät arkielämän kohdillaan ja toisin päin: joka rikkoo Jumalan järjestystä, rikkoo toista ihmistä vastaan. Ihmisen arki ja Jumalan tahto ovat suorassa suhteessa toisiinsa. Siksi myös avioliiton pyhyyttä korostetaan Jumalan tarkoittamana järjestyksenä. Apostoli Paavali kehitti tämän teologian huippuunsa Uudessa testamentissa. Hänelle Jumalan laki on viisautta ja rakkautta. 

Jumalan luomisjärjestyksen instituutiot näkyvät Paavalin opetuksessa esimerkiksi esivallan eli oikeusjärjestelmän ja sen määräyksiä toteuttavien poliisivoimien toiminnassa. Järjestys tulee Jumalalta. Siksi kristittyjen tulee olla myös maalliselle esivallalle kuuliainen. Tähän teologiaan perustuu kristillisten länsimaiden myöhemmätkin käsitykset oikeusjärjestelmästä ja oikeusvaltiosta aina vallan kolmijakoa myöten. Samaan Jumalalta luomisessa tulleiden instituutioiden joukkoon kuuluvat avioliitto ja perhe. Se on ilmeistä toki jo neljännen käskyn perusteella. Sieltä tulevat apostolien korostamat kunnioitus, sitoutuminen, vastuu, sekä tietenkin kuudennen käskyn alleviivaama uskollisuus avioliitossa.

Jeesus vahvistaa luomiskertomuksen opettaman käsityksen avioliitosta lainaamalla aihetta koskevassa opetuksessaan Mooseksenkirjan tekstiä suoraan: “Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” (Matt. 19:5-6). Tämän näkemyksen toistaa Uudessa testamentissa lisäksi Paavali (1. Kor. 7:1-8). Avioliiton syvyyttä kuvaa puolestaan se, että aviopuolisoiden välistä rakkautta verrataan Kristuksen ja seurakunnan väliseen rakkauteen (Ef. 5:21-32).

Entä luterilainen teologia? Käsitys avioliitosta oli uskonpuhdistuksen aikaan tietyistä historiallisista syistä monin tavoin esillä. Yhtäältä katekismuksissa opetetaan myönteisesti avioliiton tärkeydestä selitettäessä kuudetta käskyä. Toisaalta Tunnustuskirjoissa käydään rajanvetoa pappien naimattomuudesta ja selibaatin ongelmista. Ison katekismuksen myönteinen opetus avioliitosta on selkeä. 

“Jo alussa Jumala on asettanut avioliiton kaiken muun edelle ja luonut miehen ja vaimon erilaisiksi juuri avioliittoa varten, ei haureuteen, vaan pysymään yhdessä, olemaan hedelmällisiä, synnyttämään, ruokkimaan ja kasvattamaan lapsia Jumalan kunniaksi. Siksi Jumala on siunannut avioliittoa mitä runsaimmin, enemmän kuin mitään muuta säätyä.” (Iso katekismus, I, 207.)

Augsburgin tunnustuksen puolustus täydentää edellistä näkemystä käsitellessään pitkään kysymystä pappien avioliitosta (XXIII uskonkohta). Myös tämän kohdan mukaan avioliitto perustuu luomiseen ja sen tarkoituksena on hedelmällisyys. Jumala on luonut miehen ja naisen välille kiintymyksen: “Tämä kiintymys liittää sukupuolet keskenään yhteen jumalallisen järjestyksen mukaan.” Luomisjärjestyksenä avioliitto perustuu Puolustuksen mukaan luonnonoikeuteen. Tällä perusteella jotkut ovat olettaneet, että luonnonoikeus voisi yhteiskunnan lakien osalta olla muuttuva ja näin ollen ohjata myös kirkkoa hyväksymään homoavioliitot. Tähän johtopäätökseen Puolustus ei anna tilaa. Sen esittämän näkemyksen mukaan juuri luomistyön tähden “luonnonoikeus on muuttumaton” (lähinnä siksi, että sukupuolet eivät voi biologisesti muuttua). Jäljempänä tätä ajatusta vielä alleviivataan: “Edelleen luonnonoikeus on todella jumalallinen oikeus, koska se on Jumalan luontoon istuttama järjestys.” Tällaisena järjestyksenä miehen ja naisen välinen avioliitto on siten Tunnustuskirjojen mukaan Jumalan tarkoittama pysyvä ja muuttumaton “sääty”. 

“Ja kun tämä oikeus ei voi miksikään muuttua ilman että Jumala erityisellä tavalla asiaan puuttuu, pysyy vältämättä voimassa oikeus avioliiton solmimiseen, koska puheena oleva luonnollinen vietti on sukupuolten luonnonmukaista keskinäistä suhdetta säätelevä Jumalan järjestys ja sen johdosta se on oikeus. Mistä syystä muutoin olisi luotu molemmat sukupuolet?” (Puolustus, XXIII uskonkohta)

Lisäksi Tunnustuskirjojen käsitys avioliitosta on hyvin korkea. Liitto ei perustu himoon vaan Jumalan hyvään luomistyöhön, ja siksi uskovien avioelämä on puhdasta. “Sanoohan Kristus avioliittoa jumalalliseksi yhdistymiseksi lausuessaan: ‘Ne jotka Jumala on yhdistänyt’. Samoin Paavali sanoo naimisiin menemisestä, ruuista ja muista niihin verrattavista asioista, että ne pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella” (XXIII uskonkohta).

Vikström ja Lundin uuskantilainen perinne

Nykyinen luterilaisuus ei kuitenkaan enää usko instituutioihin. Luterilaisen teologian perusteet ovat etenkin Pohjoismaissa muuttuneet 1900-luvulla olennaisesti. Muutoksen toi mukanaaan Immanuel Kantia uudelleentulkinnut saksalainen uuskantilaisuus (< Marburger Neukantianer), josta tuli Ruotsissa Lundin yliopiston johtavan Luther-koulukunnan aate vuosikymmeniksi. Erkki Niinivaaran ja Lennart Pinomaan ansiosta tästä suuntauksesta tuli 1950-luvulta lähtien myös Suomessa uskon ja etiikan keskeinen tulkintamalli. Nykyään se on niin kutsutun kansankirkollisen normiteologian vakiintunut tekijä. Avioliitosta käytävään keskusteluun näkemyksen on tuonut varsin perinteisessä muodossa tuolloinen Porvoon piispa Björn Vikström kirjallaan Monta rakkautta: seksuaalisuuden, parisuhteen ja avioliiton teologia (2016). 

Miksi Immanuel Kant on tämänkin suuren teologisen kiistan taustalla? Siitä yksinkertaisesta syystä, että juuri Kant siirsi etiikan perusteen Raamatusta ihmisen oman pohdinnan alueelle. Kant oli kehitysuskoinen ja kuvitteli ihmisten eettisen taidon kehittyvän historian saatossa kauas vanhojen uskontojen näkemyksiä pidemmälle. Etiikkaa ohjaa Kantin mukaan ainoastaan ihmisen “puhdas järki”. Lundissa Nygren, Bring ja monet muut ottivat Kantin ja tätä tulkinneen saksalaisen Ritschlin väitteet todesta. He erottivat toisistaan uskon tai uskonnon alueen (jonkinlaisena mystisenä partisipaationa jumaluuteen) ja etiikan – eli “rakkauden” – alueen toisistaan. Hieman eri variaatioin sitten Ruotsissa ja Suomessa uskon omalakinen aihepiiri erotettin täysin ihmisen oman järjen kehittelemästä vaihtuvasta etiikasta. Vikströmin kirja on tällaisesta täydellinen esimerkki.

Lutherin itsensä mukaan etiikka – ja siis Jumalan laki – perustuu Jumalan luomaan järjestykseen. Yliopistolla tällaista näkemystä kutsutaan “luonnonoikeudelliseksi” etiikaksi. Moraalin periaatteet ovat yhdenmukaisia luonnon oman järjestyksen kanssa ja siten pysyviä. Björn Vikström hylkää kirjassaan luonnonoikeudellisen moraalin perustan. Siksi hän toteaa Niinivaaran tavoin: “Kristityillä ei ole erityistä viisautta eettisissä pohdinnoissa, vaikka kristinusko tarjoaa sekä motivaatiota hyvän tekemiseen että kannustavia esimerkkejä Jeesuksen ja monen muun esikuvan muodossa”. Vikströmin mukaan eettiset ratkaisut tulee tehdä yhteiskunnassa yhdessä kaikkien kanssa. Hän uskoo Kantin tavoin järjen puhtauteen.

Vikströmin teoriassa järjestä tulee itsenäinen kategoria valistuksen hengessä. Käytännössä järjen autonomia alkoi painottua Kantin jälkeen vasta Ritschlin teologiassa, mistä se puolestaan siirtyi Lundiin, kuten edellä on nähty. Mutta miten Vikström päätyy kiistämään luonnollisen moraalilain? Asiaa selvitetään kirjassa kohta kohdalta. Vikströmin mukaan “usko ja rakkaus muovaavat toisensa vastavuoroisesti” (s. 77). Näin selittyy hänen mukaansa sisällöllinen jatkuvuus yleisen etiikan ja erityisen kristillisen etiikan välillä. “Kyse ei ole sisällöllisestä muuttumattomuudesta eli kaikkina aikoina muuttumattomina pysyvistä eettisistä normeista vaan nimenomaan jatkuvuudesta. Uudet tulkinnat ja soveltamiset rakentuvat edellisten tulkintojen ja kannustavien esimerkkien laatimalle perustalle.” (77).

Tämän jälkeen Vikström määrittelee etiikan perustan täysin Lundin teologian ehdoilla, jopa samankaltaisia ilmaisuja käyttäen. “Kultainen sääntö haastaa meitä etsimään rakkauden kaksoiskäskyn ja muitten käskyjen oikeaa soveltamista uusissa tilanteissa, lähimmäisten parhaaksi.” Näin on syntynyt jännitteinen suhde Lutherin teologiaan. Kun Lutherilla kultainen sääntö edustaa uskon ja rakkauden distinktiossa sitä luodun rakkauden todellisuutta, joka luonnollisena moraalilakina on muuttumatonta, Vikströmin ajattelussa rakkaus on vaihtunut luonnollisista järjestyksistä irrallaan olevaksi situaatioetiikaksi.

Vikströmin varsinainen peruste on sama kuin Ragnar Bringillä Lundissa. Rakkaudella ei voi olla pysyvää sisältöä, koska mitään luotuja järjestyksiä ei ole olemassa. Näin hän päätyy kirjan loppupuolella ilmaisemaan perusteensa suorastaan määritelmänomaisesti. “Luterilaisen teologian näkökulmasta olisi syytä vahvemmin korostaa, ettei ole olemassa muuttumattomia luomisjärjestyksiä, joita ei saisi tarkastella ja tarpeen mukaan muuttaa luonnollisen lain toteutumisen perspektiivistä.” (225). 

Edelleen on syytä kiinnittää huomiota siihen, että Vikström puhuu autonomisesta järjen ohjaamasta situaatioetiikasta “luonnollisen lain toteutumisena”. Termi “luonnollinen” merkitsee hänelle – Lundin johdosta – aivan muuta kuin Lutherille. Hänelle “luonnollinen” näyttää merkitsevän ihmisen itsenäistä, kaikista lainalaisuuksista vapaata moraalista pohdintaa. Sana ‘luonnollinen’ saattaa etymologiansa puolesta etenkin luonnontieteellisen maailmankuvan puitteissa herättää tällaisia konnotaatioita, mutta etiikan teorian kannalta määritelmät menevät sekaisin. Kysehän on kuitenkin vain relativistisesta situaatioetiikasta, joka oppikirjoissa määritellään nimenomaan perinteisen luonnonoikeudellisen etiikan vastakohdaksi.

Uskon vai rakkauden alueella?

Mihin Vikström sitten tarvitsee uutta käsitystään järjen ohjaamasta “luontaisesta” laista? Asia selviää, kun tarkastellaan miten hän käsittelee eettistä päätöksentekoa yhteiskunnassa. Vikström toki tietää, että kirkon oppikirjojen mukaan kaikki uskovat “eivät välttämättä tule samoihin lopputuloksiin” eettisistä pohdinnoista – kirkon ulkopuolella olevista ihmisistä puhumattakaan (s. 74). Eettinen pohdinta tarvitsee aina yleisiä periaatteita ja Raamatun ohjausta avukseen, kun käsiteltävänä ovat uudet ongelmat. Siitä huolimatta Vikström perustelee kantojaan vain sillä perusteella, että “luonnollinen laki” – nyt siis uudelleen tulkittuna – on pätevä eettisten kysymysten ratkaisija, kun esillä ovat kysymykset muuttuvasta rakkaudesta. Näin hän päätyy suuren ajankohtaisen kysymyksen äärelle: “Kuuluvatko Raamatussa olevat homoeroottista käyttäytymistä kieltävät käskyt luonnolliseen lakiin myös tänä päivänä, vai onko niiden normatiivisuus rajattu niiden omaan aikaan ja kulttuuriin?” (s. 76). 

Tämänkin käytännön kysymyksen kohdalla Vikström ajautuu kuitenkin jännitteisiin yrittäessään soveltaa aiheen ratkaisuun ajatusta muuttuvasta rakkaudesta. Vedoten virkakeskustelussa tehtyjen ratkaisujen perusteluihin hän esittää, että myös kysymys samaa sukupuolta olevien avioliitosta voitaisiin ratkaista samoin perustein. “Avioliiton kohdalla törmäämme kuitenkin samaan kysymyksenasetteluun kuin pappisviran kohdalla: avioliitto on Jumalan asettama, jotta rakkaus ihmisten välillä voisi kasvaa ja kukoistaa, mutta kuuluuko avioliitto uskon vai rakkauden alaan? Olen sitä mieltä, että avioliitto luomisjärjestyksenä ja rakkautta edistävänä instituutiona kuuluu nimenomaan lain eli muuttuvan rakkauden alueelle.”

Lukijalle ei ole selvää, mitä Vikström tässä tarkoittaa, koska hän on ensin postuloinut, että luomisjärjestyksiä ei ole (eikä siten myöskään instituutioita). Hän kirjoitti, että ei “ole olemassa muuttumattomia luomisjärjestyksiä”. Logiikan periaatteiden mukaan pysyvä instituutio ei ole olemukseltaan muuttuva. Kuitenkin juuri muuttumisesta Vikström kirjoittaa arvioidessaan Raamattua.

Avioliitto ei ole Vikströmin kirjan mukaan Jumalan asettama, koska kertomus “isänsä ja äitinsä jättämisestä” ja vaimoon liittymisestä on pelkkä patriarkalistisen ajan myytti. “Pohjimmiltaan siinä on pikemmin kyse etiologisesta kertomuksesta eli myytistä, joka antaa selityksen seksuaaliselle halulle, kodin perustamiselle ja miehen ja naisen rooleille lisääntymisessä.” (s. 197-198). Kyseessä ei tekijän mukaan ensinkään ole Jumalan ilmoitus eikä avioliiton asettaminen. Sen sijaan kertomuksessa on kyseessä myöhemmin historiassa “kehittyneen avioliittoinstituution projisoiminen luomismyyttiin ja sen kuvaaminen siltä pohjalta Jumalan luomaksi luonnonjärjestykseksi”.

Perinteinen kristillinen käsitys avioliitosta on Vikströmin mukaan pelkkä muinainen tarina, joka on rakennettu selittämään kodin perustamisen intoa ja miehen ja naisen rooleja. Vikström suorastaan alleviivaa Raamatun ongelmallisuutta todeten, että “se antaa kuvan alkuperäisestä ajasta, paikasta ja kulttuurista riippumattomasta avioliitto-ihanteesta” (s. 198). Toisin kuin Vikström toisaalla kirjassaan antaa ymmärtää, varsinaisten perustelujen kohdalla avioliitto ei ole hänelle “luomisjärjestyksen” asia eikä “rakkautta edistävä instituutio”. 

Vikströmin ajattelun sisäinen jännite johtuu mitä ilmeisimmin Lundin teologian melko jäsentymättömästä soveltamisesta aiheen käsittelyyn. Hän ei pane riittävästi merkille, että Lundin ajatus muuttuvasta rakkaudesta nimenomaan kiistää luomisen järjestykset. Onkin ilmeisesti niin, että luomistyön voima näkyy uuskantilaisessa traditiossa erityisesti järjen omalakisuudessa. Huomattava luottamus järjen kykyihin on tyypillistä Kantin perintöä, joka Ritschlin kautta on suodattunut uuskantilaiseen teologiaan. Näin järjen toiminnasta tulee se Jumalan asettama “luontainen” ja teologisesti perusteltu tekijä, joka selittää eettisen pohdinnan uudet mahdollisuudet. Siksi Vikström erehtyy nimittämään tuota järjen toimintaa luonnolliseksi laiksi ja esittää yllä mainitun, itselleen tärkeän kysymyksen: “kuuluvatko Raamatussa olevat homoeroottista käyttäytymistä kieltävät käskyt luonnolliseen lakiin myös tänä päivänä?”. Vikströmin uudessa (tai uusinnetussa lundilaisessa) asetelmassa luonnollinen laki itse on muuttuvaa ja kristityt voivat yhdessä ei-uskovien kanssa pohtia moraalisäännösten pätevyyttä yksin inhimillisen järjen perusteella.

Johtopäätöksenä voidaan todeta, että Vikström hylkää ensinnäkin luterilaisen käsityksen luomisen ja etiikan yhteydestä. Siitä huolimatta hän käyttää termiä “luonnollinen” kuvatessaan puhtaan järjen kehittelemää etiikkaa. Käsitesekaannus on filosofisessa mielessä suuri. Toiseksi Vikström hylkää luomiseen perustuvat instituutiot – tai ainakin avioliiton. Hänen esityksensä saattaa toki olla ajattelematon. Vikström tuskin hylkää oikeusjärjestelmää tai armeijan välttämättömyyttä yhteiskunnallisina instituutioina. Mutta subjektivistinen etiikka ei yleensä käsittelekään juuri muuta kuin ihmisen arjen toiminnan välittömiä tekijöitä. Vikström on kuitenkin epäjohdonmukainen, koska hän alkaa uudelleen käyttää sanaa instituutio. Näin lukija ei enää tiedä, mitä tekijä sanalla tarkoittaa missäkin kirjansa kohdassa. 

Lundin perinteessä instituutiot eivät nimittäin palaa takaisin. 

Kirkko ja yhteiskunnallinen muutos

Miksi aikamme kiistat avioliitosta ja monista muistakin instituutioista ovat kovin kiivaita? Historian valossa syyt ovat aika ilmeisiä. Politiikassa instituutioista on kiistelty vuosisatojen ajan. Sen lisäksi tänä päivänä nuoren polven usko vanhoihin instituutioihin on tietyltä osalta mennyt. Instituutioita vastustetaan ja niiden katsotaan usein rajoittavan ihmisten vapaata käyttäytymistä. Luterilaisen kirkkomme lähihistoriassa aihe saa uutta väriä siksi, että kansankirkollisen normiteologian mukaan mitään pysyviä instituutioita ei ole ylipäätään olemassa. Uuskantilainen teologia on siten ollut jopa postmodernismia edellä – uskomatonta mutta totta – vajaan sadan vuoden ajan!

Suuri osa nuoren polven kapinasta on tietysti harkitsematonta. Poliisia vastustavat kaduilla istujat ja elämysmatkailijat (“thrill-seekers”) uskovat varmaankin ajavansa ihmiskunnan globaalia hyvää, mutta siitä huolimatta he turvautuvat itse poliisin apuun pulaan joutuessaan. He eivät siten todellisesti vastusta itse instituutiota, vaikka julistavatkin sen vastaisia iskulauseita. Toisaalta suoraan toimintaan turvautuvat nuoret eivät halua kumota oikeusjärjestelmää – eivät ainakaan siinä tapauksessa, että esimerkiksi heidän oma koskemattomuutensa tai omaisuutensa olisi uhattuna. 

Kysymys avioliitosta lienee kuitenkin omaa luokkaansa. Siinä ei Mannerheimintien katkaiseminen riitä. Tosin epäselvyyttä näyttää piispojenkin kesken olevan jopa siitä, onko kirkolla omaa näkemystä. Avioliittokäsitystä laajentavat ihmiset niin yhteiskunnassa kuin kirkossa ovat vakuuttuneita siitä, että perinteinen, Raamatusta nouseva avioliittonäkemys on rajoittava ja syrjivä. Mutta löytyykö yhtä käsitystä ylipäätään mistään? Edes kirkossa piispat eivät ole enää sitä mieltä, että Raamatussa olisi yksi avioliittokäsitys. Onko oletus syrjivästä käsityksestä siten pelkkä fiktio? Tuskinpa vain. Niin vanha marxilainen näkemys kuin postmoderni uusvasemmistolaisuus uskoivat sellaisen olleen olemassa, koskapa se oli aina kirkon vääränä pidetyn näkemyksen lähtökohta. Ja nuo vastustajat haluavat kumota nimenomaan kirkon “oman” näkemyksen. Tästä on varmaankin tehtävä se johtopäätös, että myös useimmat piispainkokouksen jäsenet pitävät Raamatusta nousevaa avioliittonäkemystä – joka siis todellakin on olemassa – syrjivänä. 

Kaikki on kuitenkin muutoksessa. Aikamme keskustelussa pohditaan sitä, tukeeko instituutio todellisesti ihmiselämää. Perustuuko instituutio Jumalan luomistekoon ? Onko avioliitolle olemassa “luonnollinen” lähtökohta, jonka perustana on ihmisyys itsessään, biologisena ja sosiaalisena todellisuutena? Analyysi on nostanut esille menollaan olevan muutosprosessin. Arvoliberaali taho pitää avioliitto-instituutiota keinotekoisena, raamatullisen patriarkalismin ihanteita ylläpitävänä rakenteena. 

Mikä kuvaisi kirkon tilanteen muuttumista? Sitran sanoin kyse on jostain tämän kaltaisesta: “yhteisöjen voimaantuminen tarkoittaa yksilöiden ja instituutioiden välisen etäisyyden lyhenemistä niin, että päätösvaltaa siirtyy yhä enemmän ihmisille, mikä antaa heille mahdollisuuden luoda positiivista sosiaalista, ekologista ja taloudellista vaikutusta paikallisilla innovaatioilla”. Jo nykyään voidaan nähdä, että kirkossa on tässä avioliittokysymyksessä – ja lähinnä vain tässä – siirretty päätösvaltaa yhä enemmän niin kapinallisille pastoreille kuin vihkimistä hakeville yksilöille. He luovat kirkossa uutta vaikutusta “paikallisilla innovaatioilla”. Muutokset ovat kaiketi heidän itsensä mielestä positiivisia. Kirkon tunnustuksen, järjestyksen, opin ja moraalin näkökulmasta päätösvaltaa on kuitenkin nyt annettu, yhteiskunnassa vallitsevan muutoksen tapaan, kirkon omimman näkemyksen vastustajille. 

Ero yhteiskunnan kaupallisen toiminnan tai sosiaalisen yhteistoiminnan ja kirkkoinstituution välillä on kaikesta huolimatta se, että kirkko on totuusyhteisö. Sillä on uskontunnustus – jopa valtion vaatima tunnustuksellinen identiteetti – ja moraaliopetuksen sisällöllinen perusta. Siksi kirkon avioliittokäsitystä ei voi muuttaa ei-kristillisen ideologian perusteella.

Teologisen konfliktin aika

Teologia antaa kaikelle tälle aivan uusia näkökulmia. Analyysi avioliittokäsityksen taustalla vaikuttavasta historiasta ja teologisista koulukunnista on nimittäin hyvin paljastava. Kyse ei ole yksittäisestä tai erillisestä aiheesta ilman historiaa, vaikka maallikosta voi siltä tuntua. Mitään kantaa tiettyyn polttavaan kysymykseen ei ole olemassa ilman taustaa, kontekstia, ei ilman asiayhteyttä. Ja lyhytkin analyysi nostaa esille laajan taustahistorian.

Käytännön keskustelussa tämän tarkoittaa sitä, että kukaan ei voi väittää esittävänsä pelkästään henkilökohtaista kantaa yhdestä moraalikysymyksestä. Ja jos niin väittää, ei tunne edes omaa ajatteluaan. Sen sijaan rajatuksi koetulla kannallakin on pitkä historia niin kirkossa kuin yhteiskunnassa. Jokainen keskustelija on osa historian virtaa. Tässä analyysissä on noussut esiin monta erilaista perustetta, joiden avulla kirkon perinteistä avioliittonäkemystä on pyritty murtamaan. Niitä on syytä lopuksi kerrata lyhyesti. 

Kirkossa itsessään keskeisin niistä on Lundista tullut uuskantilainen käsitys. Se väittää Kantia seuraten, että autonominen ihminen kehittää itse parhaan mahdollisen moraalin ilman uskontoja. Kantin “puhdas järki” ei ole langennut eikä tarvitse Jumalaa. Vaikka asia tuntuu käsittämättömältä, ruotsalainen luterilaisuus on pitkään tulkinnut etiikkaa ilman Raamattua. Ja suuntauksen suomalainen versio tekee saman täällä: kuvitelman mukaan itsenäiset aikuiset päättävät moraalista ja myös avioliiton luonteesta kulloinkin oman aikaansa sopivien periaatteiden mukaan. Jos Raamattu on näitä uusia käsityksiä vastaan, se joutaa mennä. Näihän piispa Kaisamari Hintikka vastikään kuvasi omaa kantaansa television kiihkeässä debatissa. 

Uudemmat filosofiset perusteet ovat toki toisenlaisia. Kuten nähtiin, Pariisista tulleen ranskalaisen jälkistrukturalismin eli tuttavallisemmin postmodernismin väitteet instituutioiden kaatumisesta perustuvat käsitykseen tiedon suhteellisuudesta. Nuo filosofit eivät luota kieleen eivätkä rakenteisiin. Mielikuvat instituutioista ovat heille pelkkiä vaihtuvia diskursseja. Tätäkin ajattelua esiintyy meillä luterilaisessa kirkossa. 

Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt se, että sen paremmin lundilainen uusprotestantismi kuin pariisilainen gender-ideologia eivät ole yhden asian liikkeitä. Lundin teologia ei suinkaan pyrkinyt kapea-alaisesti seksuaaliseen vallankumoukseen. Sen sijaan ruotsalaiset Bring, Aulén ja monet muut muuttivat lähes kaikki perinteisen luterilaisen teologian opinkohdat. Kyseessä on laaja teologinen näkemys. Vyyhti alkaa purkautua, kun tarkastellaan kysymystä luomisesta ja nyt kumotuista luomisen “järjestyksistä”. Jos Jumalaan ei uskota Luojana, ollaan teologisesti jo deismin tuolla puolen. Silloin Raamatun Jumala kutistuu mitättömäksi hahmoksi. Uskontunnustuksen ensimmäin kohta alkaa horjua.

Moraalin periaatteita peilaten tulos on vielä hurjempi. Jumalasta alkaa muodostua gnostilainen tulkinta: vanhatestamentillinen jumaluus on jollain tavalla musta hahmo, paha luojajumaluus, joka on uskontonsa kautta tuottanut vääriä rakenteita tähän maailmaan. Oikea Jumala ei Lundin mukaan luo instituutioita. Eikä ole olemassa luomisjärjestyksiä, jotka suojelisivat ihmisiä. Näitä perusteita yllä olevan analyysin mukaan sekä Björn Vikström että feministiset patriarkalismia purkavat ryhmät ovat tavan takaa käyttäneet. Ja evankeliumi on nyt todellakin uusi: vasta perinteet rikkova uusi moraali kykenee monien mielestä vapauttamaan ihmiskunnan Raamatun patriarkalistisista kahleista.

Silloin teologia muuttuu. Tällainen Jumala ei ole Kolmiyhteinen persoonallinen Jumala. Suurelle osalle radikalisoitunutta uusprotestantismia ja postmodernia uusioluterilaisuutta Raamatun Jahve on pelkkä virheellinen jumalakuva. Hän on kuin Yhdysvalloista Suomessa vierailleen ateistipiispa John Spongin kuvaama “väkivaltainen pedofiili” tai Antti Kylliäisen “kaksipäinen hirviö”, josta nykyisen kirkon tulee päästä eroon. 

Kaksi erilaista uskontoa

Koska käsitykset synnistä, oikeasta ja väärästä ja moraalin perusteista muuttuvat, vaihtuu myös näkemys sovituksen luonteesta ja tarpeesta. Näin tapahtui Kantin jalanjäljissä Saksassa, kun Ritschl alkoi puhua kristilliseen uskoon siirtymisestä pelkkänä valtapiirin vaihtumisena ja henkilökohtaisena osallisuutena, partisipaationa. Lundissa tämä näkyi sovitusteologian karttamisena ja voittoisan Kristuksen (“Christus Victor”) korostamisena. Lennart Pinomaan Luther-kirjan otsikkokin on Voittava usko. Kun moraali muuttuu, muuttuvat käsitykset syyllisyydestä ja anteeksiannosta eli synninpäästöstä, absoluutiosta. Tämä vaikuttaa sen jälkeen käsityksiin sakramenteista. Korostan sitä, että teologia on kokonaisuus. 

Lundilaiselle kansankirkollisuudelle, ja emerituspiispa Björn Vikstömille näiden edusmiehenä, minkäänlaisia Jumalan luomia instituutioita ei ole olemassa. Kaikkein vähiten instituutioihin uskovat ranskalaista postmodernismia ja Foucault’ta seuraavat aktivistit, joille “instituutiot” ovat pelkkiä vaihtuvia diskursseja. Instituutioiden mukana menevät romukoppaan samalla suuret teologiset perusteemat Jumala-käsityksestä pelastusopin tärkeimpiin kohtiin.

Avioliittokäsitystä ei muuteta Suomessa tai Ruotsissa pelkästään sillä perusteella, että joku yksilö haluaa subjektiivisin perustein toisenlaisen käsityksen samaa sukupuolta olevien liitosta. Luterilaisessa kirkossa avioliittokäsitystä muutetaan ennen kaikkea Lundista periytyvät teologisen kansankirkollisuuden näkemysten avulla. Tätä tukevat toki esimerkiksi rationalistiset käsitykset, joiden mukaan Raamattu on pelkkä kokoelma antiikin ihmisten omia käsityksiä uskonnosta. Tai liberalisoituneen eksegetiikan väitteet siitä, että Raamattu ei voi olla yhdenkään kirkollisen opin tai moraalikäsityksen perusta. Ja tämän päälle tulevat vielä foucault’laiset väittämät kristillisen patriarkalismin kuolemasta tai Judith Butlerin väittämät siitä, että ihmisen elämää ja seksuaalisuutta koskevat uskomukset ovat ylipäätään vain sosiaalisia konstruktioita. 

Lopputulos anlyysistä on siten se, että suomalaisessa keskustelussa avioliittokäsityksistä vastakkain eivät ole pelkästään homoseksuaalit ja heteroseksuaalit. Vastakkain eivät ole yhtä kapeata seksuaalisen suuntauksen toteuttamisen tapaa koskevat näkemykset samaa sukupuolta olevien kristillisestä avioliitosta. Sen sijaan vastakkain on kaksi erilaista uskontoa. Vastakkain ovat täysin toisistaan poikkeavat käsitykset siitä, mikä ihminen on ja mikä on hänen suhteensa Jumalaan. Nyt riitelevät teologiset näkemykset Kolmiyhteisestä Jumalasta ja hänen toiminnastaan, jopa hänen Kaikkivaltiudestaan. Vastakkain asettuvat myös toisensa poissulkevat käsitykset synnistä ja sovituksesta – ja jopa Kristuksen sovitustyöstä.

Johtopäätösten aika

Miten kirkollista keskustelua voi tämän kaiken jälkeen summata? On ilmeistä, että hajanaisessa kirkossamme näkemykset avioliitosta ovat perusteellisella tavalla ristiriidassa keskenään. Luterilaisen perinteen puolella on vielä melkoinen joukko teologeja, jotka pitävät kirkon nykyistä avioliittokäsitystä pätevänä. Pastoreiden näkemyksistä tehtyjen haastettelututkimusten mukaan kokonaisuus on kuitenkin muuttumassa. Luterilaisessa kirkossa on jo suuri joukko teologeja, jotka eivät usko avioliiton olevan Jumalan asettama pysyvä instituutio. Sen sijaan avioliiton oletetaan olevan sosiaalinen tai yhteiskunnallinen sopimus, jonka luonne voidaan määritellä kunkin sukupolven aikana erikseen.

Kun piispainkokous on nyt tehnyt kirkolle esityksen siitä, että kaksi keskenään ristiriidassa olevaa avioliittokäsitystä voisi elää kirkossa rinnakkain, ehdotus alkaa vaikuttaa epätoivoiselta yritykseltä sopeuttaa seurakuntien arkea instituutioita kumoavaan yhteiskuntaan. Lähihistoriaa ajatellen piispojen huolen kyllä ymmärtää. Moni piispa – kirkon muusta eliitistä puhumattakaan – on itsekin omaksunut niinivaaralaisen kansankirkollisuuden teologian jo nuoresta pitäen. Heidän mukaansa kirkon on luovuttava kuvitelmasta, että jotkin Jumalan luomat järjestykset ohjaisivat ihmiskuntaa sukupolvesta toiseen. Vikströmin viesti on kuultu. Kirkon moraali ei saa näille johtajille olla mitään antiikin järjestyksiin tai patriarkalismiin alistuvaa toimintaa (mainittakoon sivuhuomatuksena, että Vikström mainitsee “patriarkalismin” kymmeniä kertoja).

Asiaa arvioivan tutkijan johtopäätös on yksinkertainen. Avioliittokysymyksessä, kuten niin monessa muussakin aiheessa, luterilainen kirkko on täysin hajalla. Osapuolet ovat niin kaukana toisistaan, että tärkeimmissä avainkohdissa he eivät puhu edes samaa kieltä. Sanat “avioliitto”, “moraali”, “luonnollinen” tai “instituutio” tarkoittavat heidän puheenvuoroissaan aivan eri asioita. Koska Kantin tuoma muutos ei koske ainastaan moraalin perusteita, vaan samalla ihmiskuvaa, käsitystä synnistä ja lankeemuksesta, käsitystä järjen mahdollisuuksista, ylipäätään näkemystä ihmiskunnan “pelastumisesta” tai kehittymisestä ja lopulta jopa uskonnon luonteesta, kirkossa on hieman kärkevän ilmauksen mukaan vastakkain kaksi eri uskontoa. Jännite ei ole tietenkään niin voimakas ja selvärajainen kuin se oli Kantin tai Ritschlin aikoina, mutta teologian sisällön osalta se on sovittamaton.

Kun samaa sukupuolta olevien kristillistä avioliittoa kannattava ihminen, teologi tai seurakuntalainen, seuraavan kerran sanoo ottavansa kantaa ainoastaan tähän kapeaan yksittäiseen aiheeseen, häneltä on syytä kysyä: “uskotko instituutioiden olemassaoloon”. Kysymykseen on todennäköisesti mahdoton vastata. Mikäli vastaus on kielteinen, vastaaja sitoutuu Suomessa siihen laajaan kansankirkolliseen teologiaan, jonka versiot Ruotsissa ovat kadottaneet niin Jumalan kuin sovitusteologian. Jos vastaus olisi puolestaan myönteinen, vastaaja joutuu uuden kysymyksen eteen: “miksi et usko Raamatun avioliitto-instituutioon”.

Näin esiin nousevat suomalaisen arvoliberalismin Skylla ja Kharybdis. Jos kiistät avioliitto-instituution Vikströmin tavoin lundilaisen kansankirkollisuuden perustein, näkemys sitoo sinut jälkikristilliseen näennäisluterilaisuuteen, josta puuttuvat niin synti kuin sovitus. Ja jos toisaalta kiistät instituutiot Tulkaa kaikki -liikkeen tavoin postmodernin diskurssiteorian perustein, menetät edellisen lisäksi samalla persoonallisen Jumalan ja ylipäätään koko vääränä “suurena kertomuksena” pidetyn kristinuskon perinteen.

Sanon tämän kuitenkin tiedostaen hyvin, että harvat keskustelijat ovat johdonmukaisia. Sen sijaan useimpien teologinen viitekehys on tilkkutäkki, jonka eri väreihin viitataan kuhunkin aina sopivissa kohdissa. Siksi juuri ammattiteologien tehtävänä on nostaa esille aiheiden tarkka historia ja teologisten aiheiden yksityiskohtainen sisältö. Muuttuuko mikään tällaisten analyysien ansiosta? Tuskinpa vain. Kirkon arki on kirkkopolitiikkaa. Teologisilla perusteilla ei näytä enää vuosikymmeniin olleen sille juuri mitään merkitystä. Paras argumentti ei voita kirkolliskokouksessa tai piispainkokouksessa. Siksi mielenkiintoa herättää lähinnä vain se, kuka ottaa seuraavan voiton poliittisessa valtapelissä.

Monet asiat ovat kuitenkin käyneet keskustelun aikana selväksi. Piispainkokous haluaa kaataa avioliittoinstituution, koska useimmat osallistujista eivät enää usko Jumalan asettaneen avioliittoa pysyvästi miehen ja naisen välille. Heille Jumalan luotua järjestystä ei ole olemassa. Moni on jo todennut julkisuudessa, että Raamatun käsitys on patriarkalistinen ja syrjivä. Raamatussa on siis näkemys, mutta se täytyy kumota. Siinä monia arvoliberaaleja auttaa Kantin ajattelusta nouseva kuvitelma siitä, että hyvät ihmiset laativat puhtaan järjen ohjaamina omanakin aikanamme parempia käsityksiä ihmisen elämästä, säännöistä ja moraalista kuin Raamattu. Uskonto kehittyy ja vanhat suuret uskonnot joutavat museoon. Siksi avioliitto muuttuu. 

Samalla tämä kaikki selittää, miksi kiista on niin kova. Se on ankara siksi, että vastakkain on kaksi täysin erilaista käsitystä luterilaisesta kristinuskon muodosta. Vastakkain on kaksi eri uskontoa.