Miksi vaihtoehtoinen teologikoulutus on välttämätöntä
Kun Suomen teologinen instituutti perustettiin, Suomessa käytiiin kiivasta raamattukeskustelua. Avainsana oli liberaaliteologia, jota erityisesti eksegetiikan opettajien katsottiin edistävän – ja sitä he omastakin mielestään edistivät, aina kulttuurikristillisyyteen asti. Siksi tänne haluttiin vastapainoa ja esimerkkejä etsittiin pohjoismaisista seurakuntatiedekunnista. Avaimena oli vaihtoehtoinen teologikoulutus. Sitä STI onkin toteuttanut yli kolmen vuosikymmenen ajan. Kun teologinen instituutti nyt laajentaa opetustaan samojen kansainvälisten yhteyksien kautta kandidaattikoulutukseen, on hyvä pohtia, mihin vaihtoehtoista opetusta tarvitaan.
Historian painolasteista
Teologisen instituutin perustamisen aikoihin kiista historiallis-kriittisestä raamatuntutkimuksesta oli kova. Sen yksityiskohtia harva enää muistaa. Olennaisempaa on pohtia, miten suuntaus vaikutti Raamatun tulkintaan. Kun meidän aikanamme kuulemme tavan takaa jopa piispojen suusta lauseen “kaikki on vain tulkintaa”, meidän on hyvä muistaa historian opetus.
Suomalaisen raamatuntulkinnan vahvimman kirkollisen perinteen on luonut nyt jo edesmennyt professori Heikki Räisänen. Eikä se ollut sattumaa. Jo aivan uransa alussa Räisänen julkaisi Teologisessa Aikakauskirjassa vuonna 1972 kuuluisuutta nopeasti saavan artikkelinsa “Raamatun auktoriteetista”. Artikkelin perusajatuksena oli, että historiallisen tutkimuksen perusteella Raamattu ei voi olla Jumalan ilmoitusta. Siksi sen täytyy olla kokoelma ihmisten omia ajatuksia jumaluudesta.
Räisäsellä oli toki esikuvansa, kuten – hieman yllättäen – amerikkalainen Langdon Gilkey. Häntä seuraten Räisänen esitteli käsityksen ”luonnollisesta uskonnosta”. “Raamattu koostuu pitkästä kokemusten ja tulkintojen sarjasta, joka puhuu kaunopuheista kieltä sukupolvien kamppailusta perimmäisten kysymysten parissa. Kysymyksessä on, turvautuakseni taas perinnäiseen kielenkäyttöön, valtava ’luonnollisen’ uskonnon panoraama – ei siis ’erityisen ilmoituksen’ dokumentti. Kaikki uskonto on ’luonnollista’ ja myös kristinusko on – ’evankeliumi’ mukaanluettuna kaikista barthilaisista vastaväitteistä huolimatta – ’uskontoa’.” (TAik.).
Juuri Räisänen markkinoi suomalaiseen teologikoulutukseen ajatuksen, että teologia on vain kokoelma tulkintoja. Osa näistä tulkinnoista kulkee tietyssä perinteessä, mutta osa vaihtuu aikakausien myötä. Yksi ei ole toista parempi – paitsi tilanteessa, jossa ihmisen järkeily osoittaa vanhat tulkinnat käymättömiksi. Tai suorastaan ihmisyyden vastaisiksi.
Kirkon koulutuskeskuksen olisi odottanut olevan tuollaisessa tilanteessa vastinetta antava “seurakuntatiedekunta”, antoihan se pastoraalikoulutusta. Asetelma oli kuitenkin päinvastainen. KKK:n eksegetiikkaa ohjasi dosentti (myöhemmin piispa) Wille Riekkinen. Hän julkaisi tulkinnasta täysin Räisäsen linjoilla olevia tekstejä. Ne omaksuivat historiallis-kriittisen historismin ja tarjosivat kapeata tulkintaa sen ehdoilla. Yrityksiä löytää liittymäkohta teologisten väittämien ja historian välillä Riekkinen piti lähinnä evidentialismina. “On tunnistettava Raamatun teologiset tulkinnat ja osattava pitää ne tulkintoina, ei historiallisina faktoina, joista niin helposti tehdään uskon edellytyksiä – tai esteitä.” (Tulkinnan kehällä, 238).
Uuden testamentin tekstit kertovat Riekkisenkin kokemushermeneutiikan mukaan vain kirjoittajien Jumala-kokemuksista. Tässä hän seurasi Räisästä sanatarkasti. Ihmiset ovat eri aikoina kuvanneet subjektiivisia kokemuksiaan eri tavoin ja oman aikansa kielellä. Heidän käsitteistönsä on aina ollut sidoksissa kunkin ajan maailmankuvaan ja uskonnolliseen termistöön. Siksi merkittävää on vain Jumala-kokemus. Sen ohella ei juurikaan voida löytää ajattomia ja yleispäteviä oppilauseita.
Tällaisen näkemyksen osoittaa raju sitaatti, josta on debatoitu pitkään: “Toisaalta jo tämä kirjoittajien näkeminen oman aikansa lapsina estää pitämästä ‘Jumalan sanaa’ ja kirjoitettua sanaa identtisinä. UT:n sisältämään traditiohistoriaan viitaten voisi jopa sanoa, ettei UT:ssa ‘absoluuttista Jumalan sanaa’ olekaan, on ‘vain’ jatkuvasti aktualisoituva sarja konkreettista ‘Jumalan sanaa’, vaikuttamaan pyrkivää ja pystyvää julistusta Jumalasta ja hänen valmistamastaan pelastuksesta!” (s. 236) Raamattu ei siten ole Riekkiselle Jumalan Sana, ei Jumalan ilmoitus pelastuksesta eikä edes varma tietolähde Jeesuksesta tai hänen merkityksestään. Jäljellä on vain joukko tulkintoja.
Kaikki on vain tulkintaa
Kun raamattukiistaa pohditaan nyt kymmeniä vuosia myöhemmin 2000-luvulla, voisi kuvitella monen aiheen jääneen historiaan. Se on kuitenkin näköharha. Kun Suomessa nykyään keskustellaan ja debatoidaan kirkon avioliittokäsityksestä, uutta näkemystä esittävät teologit vetoavat usein teesiin “kaikki on vain tulkintaa”. Heidän mukaansa Raamattu ei sellaisenaan voi olla enää luterilaisessa kirkossa peruste kristilliselle opille tai etiikalle. Sen sijaan he olettavat, että tänä päivänä kiistelevät ainoastaan erilaiset tulkinnat. Siksi moni kuvittelee, että nyt keskustellaan eri tulkintojen välisestä paremmuudesta.
Selkeänä esimerkkinä toimii piispa Kaisamari Hintikan esiintyminen televisiossa. Kiistaa käytiin avioliittokäsityksestä ja toisena keskustelijana oli juuri Suomen teologisesta instituutista pääsihteeri Soili Haverinen. Raamatun merkityksestä piispa Hintikka totesi sanatarkasti, että kun ”puhutaan tästä mitä Raamattu opettaa avioliitosta, sieltä poimitaan aika tavalla valikoituja paloja”. Sitten piispa jatkoi: “ei ole olemassa yhtä yhtenäistä Raamatun avioliittokäsitystä”. Tätä piispa perusteli melko perinteisellä suomalaisten eksegeettienkin käyttämällä väitteellä: ”meidän täytyy ymmärtää että Raamatun tekstit ovat syntyneet sellaisessa kontekstissa, jossa meidän ymmärrys ihmisen moninaisuudesta ja ihmisen seksuaalisuuden moninaisuudesta on ollut aika niinkuin rajallinen ja avioliitto on tukenut tiettyjä yhteiskunnan rakenteita”.
Piispa Hintikka sulki näin ollen Raamatun avioliitto-opetuksen täydellisesti pois kirkon nykyisestä keskustelusta. Kaikki on vain tulkintaa. Hänen mukaansa Raamatulla itsellään ei ole annettavaa meille. Sen hän ilmaisi sanatarkasti: ”Se että me ammennetaan Raamatusta jotain yksiselitteistä avioliittokäsitystä niin se on valikoivaa Raamatun lukemista”.
Esimerkkejä löytyy runsaasti, ja niitä voi kaivaa esille vaikka allekirjoittaneen kirjoituksista vuosien varrelta. Räisäsen perintö elää vahvana, jos ei täysin enää Helsingin teologisessa tiedekunnassa, niin luterilaisessa kirkossamme. 1990-luvun teologikoulutus teki tehtävänsä. Ja kun kirkon oma koulutus Järvenpäässä (KKK) täydensi kuvion, harvalla oli rokeutta vastustaa raamatuntulkinnan yleislinjaksi muodostuvaa väitettä. Vaihtoehdolle on siten tarvetta.
Tulkintaa vai ideologista kritiikkiä?
Mistä uudet tulkinnat sitten ammentavat? Mitä Raamatun oman sanoman tilalle tarjotaan? Professori Raija Sollamo on jo vuosia sitten kuvannut laajaa suosiota saaneen feministisen raamatuntulkinnan periaatteita osuvasti: “Feministiteologien peruslähtökohta on, että vain sellaiset Raamatun kohdat, jotka suhtautuvat kriittisesti patriarkaaliseen taustaansa ja sisältävät tasa-arvoisen näkemyksen kristittyjen naisten ja miesten toiminnasta kristinuskon varhaishistoriassa, voivat edustaa raamatullista ilmoitusta ja totuutta.” (Tulen kesyttäjät, 1987).
Tällaisen ajattelun kouluttamat nykyteologit tapaavat ajatella, että sama heteronormatiivisen patriarkalismin vinoutuma täytyy purkaa Raamatusta pois. Tätä esitti esimerkiksi piispa Björn Vikström kirjassaan Monta rakkautta, jossa termi “patriarkalismi” esiintyy kielteisessä merkityksessä kymmeniä kertoja. Jokainen, joka toimii näin – kuten yllä piispa Hintikka ilmoitti tekevänsä ja piispainkokous tekee itse asiassa saman uudessa esityksessään – edustaa oikeaa “raamatullista ilmoitusta ja totuutta”.
Sollamon lähes 40 vuotta vanha teksti on suorastaan profeetallinen (vaikka tekijä myös itse varmaankin uskoi joka sanan) ja jatkuu: “Jumalan ilmoituksen kriteeriksi tulee vapautuksen teologiassa patriarkalismi ja sorto: feministiteologia ei voi pitää patriarkaalisia tai toista sukupuolta sortavia tekstejä Jumalan ilmoituksena, vaan katsoo, että ne ovat patriarkaalisen ideologian mieskeskeisiä tuotoksia ja siis inhimillistä alkuperää.”
Nämä lauseet paljastavat tyypillisen kategoriavirheen tulkinnan määrittelyssä. Tulkinta ei suinkaan tarkoita lukijan kokemusta luetusta tekstistä – eikä etenkään tekstin sisällön kielteistä arviota. Tekstihermeneutiikka on Saussuren, Benvenisten ja vaikkapa Ricoeurin jälkeen korostanut sitä, että vanhan tekstin merkityksen ymmärtäminen riippuu nimenomaan lauseiden koodaaman viestin purkamisesta, dekoodaamisesta. Merkitys ei ole edes käytetyissä yksittäisissä sanoissa, vaan se muodostuu lauseissa. Tulkinnassa kaikki on siten kiinni Raamatun omista lauseista.
Sollamon ja monen muun kuvitelma “tulkinnasta” ei sijoitu tulkinnan määritelmän sisälle ensinkään. Sen sijaan kyse on ideologisesta kritiikistä. Sollamon tapainen lukija tietää kyllä, minkälaista näkemystä Raamattu itse edustaa. Se ei ole hänelle salaisuus. Siksi hän luokittelee Raamatun näkemykset oman aatteensa mukaan vaikkapa patriarkalismiksi tai sortavaksi, ja nousee ideologisesti sitä vastaan. Kyse on uskontokritiikistä. Tuon kaltaiset kriitikot eivät halua uskoa kristinuskon opetusta, vaan nousevat sitä vastaan. On irvokasta väittää keinoa “tulkinnaksi”. Kysehän on uskonnonvastaisesta konfliktin luomisesta.
Postmodernin aikamme keskellä ideologinen kritiikki on entisestään voimistunut. Aikamme kulttuuriset suosikkiaiheet käsittelevät seksuaalisuutta ja vähemmistöjä. Monien kirkollisten tahojen vaatima “tulkinta” – josta piispa Hintikan tapaus antaa esimerkin – merkitsee lähinnä vain gender-ideologian puitteissa esitettyä ideologista kritiikkiä Raamatun selvää esitystä ja sisältöä vastaan.
Mihin vaihtoehtoista koulutusta tarvitaan?
Emme enää elä 1970-luvulla, se on selvä. Samalla on yhtä selvää, että vuosikymmenten ja aatteiden vaihtuessa vanha perinne siirtyy uusiin konteksteihin. Monet aikamme teologit soveltavat Räisäsen vanhaa tulkintateesiä niin patriarkalismin torjuntaan kuin sateenkaariteologiaan tai amerikkalaiseen “sosiaalisen oikeudenmukaisuuden” ideologiaan. Vaikka “kaikki on tulkintaa” -teesi jo kyllästyttää monia, siitä on tullut kirkon johdon mantra, eikä se ole vieras yliopistollakaan.
Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta ei enää kykene – jos on koskaan kyennyt – kriittiseen arvioon ja opetukseen sen paremmin historiallis-kriittisestä tutkimuksesta tai kokemushermeneutiikasta kuin nykyisestä gender-ideologiastakaan. Moniarvoistuessaan yliopisto on, toki monien muiden yliopistojen tapaan, ideologisoitunut ja muuttunut arvokysymyksissä normatiiviseksi. Woken suorittamia sosiaalisen median erottamisprosesseja (cancel) on nähty Suomessakin. Jos nuori väki ei sukupolvi sitten saanut yliopistosta Raamattu-uskollista opetusta seurakuntatyötä varten, ei se saa sellaista uskon ja etiikan aiheista myöskään tänä päivänä.
Länsimainen aatevirtausten vuo on niin voimakas, että korrektiivia aina tarvitaan. Siksi Suomen teologisen instituutin oma koulutus on välttämätön vaihtoehto. Oma koulutus ei suinkaan tarkoita sitä, että instituutti sulkisi silmät ympäröivältä todellisuudelta. Sen sijaan se tarkoittaa sitä, että opiskelijoita opetetaan arvioimaan ajan ilmiöitä kriittisesti – asenne, joka näyttää nykyään puuttuvan niin yliopistolta kuin kirkosta.
STI on luonteeltaan kuitenkin seurakuntatiedekunta. Mikään järjestö ei elä kritiikillä. Edellä olen kuvannut tarvettta. Työstä suurin osa on kuitenkin myönteisen vastineen antamista. Aivan kuten instituutti on koko olemassaolonsa ajan tehnyt. Laajaa raamattuopetusta. Uuden testamentin teologiaa. Dogmatiikkaa. Hermeneutiikkaa. Pastoraalisia valmiuksia. Koko paletti, kuten nykyään sanotaan. Voiko tuollainen seurakuntatiedekunta olla “tieteellinen”? Tietenkin. Sitä se on koko ajan, kun työntekijät tekevät työnsä kunnolla. 1900-luvun historismin jälkeen “tieteellisyys” ei suinkaan tarkoita liberalismia tai teologista kyynisyyttä. Se ei tarkoita tieteellistä ateismia tai kokemushermeneutiikkaa. Jos joku vielä nykyään vetoaa sellaiseen, hän on itse 1900-luvulla ja STI 2000-luvulla.